— "Niin", sanoi Tshitshikow noustuaan portaita ylös. "No kuinka sinä olet voinut?"

— "Terve olen, Jumalan kiitos", vastasi passari, kumartaen. "Eilen tuli meille luutnantti kuudenteentoista numeroon".

— "Luutnantti?"

— "En tiedä mikä luutnantti, Rjasan'ista, ruskeat hevoset".

— "Hyvä se, käytä itseäsi vastakin hyvin!" sanoi Tshitshikow ja astui numeroonsa. Etuhuoneen läpi kulkiessaan hän nosti nenäänsä ja sanoi Pekolle:

— "Olisit edes avannut akkunat".

— "Kyllä niitä on avattu kans'", sanoi Pekko ja valehteli. Herrakin tiesi kyllä Pekon valehdelleen, mutta ei tahtonut enää vastata mitään. Hän tunsi olevansa kovin väsynyt matkastansa. Hän käski varsin keveätä ruokaa illalliseksi, nimittäin ainoastaan porsaan paistia, riisui sitten heti ja kiivettyään peitteen alle nukkui sikeästi, makeasti, nukkui ihmeellisen hyvin, niinkuin nukkuvat ainoastaan ne onnen myyrät, joita eivät vaivaa luuvalot eikä kirput eikä kovin kovat järjen jännitykset.

VII LUKU.

Miekkoinen se matkustaja, joka pitkän, ikävän matkan perästä saa unohtaa kaikki sen kylmät, loat, liat, uniset kestikievarien isännät, kilisevät kulkuset, ajopelien korjaukset, kinat ja torat, kyytimiehet, sepät ja kaikenlaiset maantien lurjukset ja vihdoin nähdä tuttavan katon, josta valoja hänelle vastaan pilkottaa, ja pian on hänen edessään tutut tuvat, vastaan rientää ihmisiä ilosta huudahdellen, ja lapset meluten juoksevat, ja hiljaista rauhoittavaa puhetta pidetään; sitä vaan keskeyttää rakkaat hyväilemiset, joilla on voima riistää kaikki murhe ja apeus mielestä, Miekkoinen se perheen isäntä, jolla on moinen nurkka, mutta voi miestä naimatonta!

Miekkoinen se kirjailija, joka, kajoomatta ikäviin, inhoittaviin, surullisella todellisuudellansa oudostuttaviin luonteisin, lähtee kuvaamaan suurta inhimillistä arvoa osoittavia luonteita, — joka on jokapäiväisten, kaikkialla temmeltäväin muotojen sameudesta valinnut moniaita harvoja poikkeuksia, — joka ei kertaakaan ole muuttanut kanteleensa korkea-lentoista helyä, joka ei kertaakaan ole ylhäiseltä asemaltaan alentunut köyhäin, mitättömäin lähimmäistensä luokse, vaan kokonaan, maahan kajoomattakaan, vaipuu yleviin, kauaksi siitä erotettuihin muotoihinsa! Kahdenkertaisesti on kadehdittava hänen ihana kohtalonsa: hän on heidän keskellään kuni kera sukulaisten, mutta kauaksi kulkee hänen maineensa ja laajalle kuuluu. Hän on juovuttavalla suitsutuksella hurmannut ihmisten silmät; taitavasti osasi hän imarrella heidän edessään, kätkien elämän surullisen puolen ja näyttäen heille viehättävän ihmisen. Kaikki seuraavat häntä, käsiänsä paukuttaen, ja rientävät hänen perässään, koska kulkee hän juhlavaunuissansa. Suureksi, maailman mainioksi runoilijaksi häntä sanovat, joka korkealle liihoittelee yli kaikkein muitten maailman henkien, niinkuin kotka liihoittelee yli muitten korkealle lentäväin. Yksin hänen nimensä jo saattaa sykähtelemään nuoret, tuliset rinnat; kaikkein silmissä kimaltelee kyyneleitä hänelle vastaukseksi. Ei ole hänelle verran vetänyttä!…