Vaan toisenlainen on kohtalo ja osa sen kirjailijan, joka on rohjennut loitsia ilmi kaiken sen, mikä joka hetki on silmäin edessä ja mitä eivät näe kylmäkiskoiset silmät, — loitsia esiin kaiken tuon kamalan, ruman ruopan vähäpätöisyyttä, joka on kietonut elämämme, koko tuon kuilun kylmiä, halpoja, jokapäiväisiä luonteita, joista vilisee maallisen vaelluksemme tie, väliin katkera ja ikävä, — joka on, armottoman piirtäjän ankaralla voimalla, juljennut asettaa ne koholle ja räikeästi, nähdä kaiken kansan!
Eivät kajahtele hänelle kätten paukutukset, ei näe hän kiitollisia kyynelkarpaloita eikä liikuttamiensa sielujen yksimielistä riemua. Ei hänen luoksensa riennä tyttö kuusitoista vuotias, hurmauneena ja pääkkönen täynnä sankarin innostusta. Eivät häntä tuudita suloiseen unohdukseen hänen omat luomansa sävelet. Ja vihdoin — ei saa hän vältetyksi aikakautensa tuomiota, aikakautensa ulkokullattua, tunnotonta tuomiota, joka nimittää halvoiksi ja mitättömiksi hänen lempimiänsä olentoja ja antaa hänelle ylönkatsotun sijan semmoisten kirjailijain joukossa, jotka loukkaavat ihmiskuntaa, omantaa hänelle juuri hänen kuvaamainsa sankarien ominaisuudet, ryöstää häneltä sydämmen ja sielun ja jumalallisen liekin. Aikakauden tuomio näet ei myönnä, että yhtä ihmeellisiä ovat kumpaisetkin lasit, ne, jotka uusia auringoita näyttävät, sekä ne, jotka näkymättömäin hyönteisten liikkeitä ilmi tuovat. Ei myönnä aikakauden tuomio, että suurta sielun syvyyttä tarvitaan kirkastamaan halveksitusta elämästä otettua hengenkuvaa ja tekemään siitä hengentuotetta. Ei myönnä aikakauden tuomio, että korkea innostuksen nauru on ansiollinen seisomaan korkean runollisen liikutuksen rinnalla, ja että kokonainen pohjattomuus on sen ja markkinanarrin vääntelyjen välillä! Ei häntä tunnusta aikakauden tuomio, vaan kääntää kaikki hylkäämänsä kirjailijan moitteeksi ja panetteluksi; ilman eroitusta, ilman vastausta, ilman osan-ottoa, kuni kumppaliton kulkija, jää hän yksinänsä keskelle tietä. Synkkä on hänen kutsumuksensa, ja katkerasti tuntee hän yksinäisyytensä.
Ja kauan on mun määrä vielä kummallisella voimalla kulkea käsi kädessä kera omituisten sankarieni, katsella koko tuota suunnatonta, kiitävää elämätä, katsella sitä naurun läpi, jonka maailma näkee, ja katsella sitä kyynelten läpi, jota maailma ei näe, ei tiedä! Ja kaukana on vielä se aika, jolloin toiset lähteet luopi innostuksen huima vihuri pyhän kauhun ja loiston valtaamasta hengestä, ja hämillänsä ja väristen he saavat kuulla, kuinka ukkosena jyrähtelevät sanat toisenlaiset…
Vaan matkaan! matkaan! Pois otsalle istahtanut ryppy ja kasvoilta tuima synkkyys! Äkkiä ja kerrassaan sukeltakaamme elämään, keskelle kaikkea sen soinnutonta pauhinata ja tiukusia, ja katsokaamme mitä tekee Tshitshikow.
Tshitshikow heräsi, oikaisi jäsenensä ja tunsi maanneensa hyvin. Venyiltyään pari minutia selällään, napsautti hän äkkiä sormiansa, hänen kasvonsa loistahtivat, sillä hän muisti nyt olevansa vähän vailla neljänsadan sielun omistaja. Samassa hyppäsi hän vuoteeltaan, katsahtamatta edes peilistä kasvojansakaan, joita hän rakasti vilpittömästi ja joissa hänen mielestänsä kaikista viehättävin osa oli leuka. Usein hän kerskailikin sillä tuttavilleen, vallankin partaansa ajaessaan.
— "Katsopas", puheli hän silloin, silitellen leukaansa; "katsopas tätä leukaa: se on aivan pyöreä!"
Vaan tällä kertaa ei hän katsahtanut leukaansa eikä kasvoihinsa, vaan pisti jalkaansa sahvianinahkaiset, kaikenkarvaisilla reunuksilla koristetut saappaat, joilla Torshok'in kaupunki, Venäläisen luonteessa löytyväin tatarilaisten taipumusten mukaan, käy laveata kauppaa. Semmoiset saappaat hän veti jalkaansa ja hyppäsi sitten pari hyppäystä huoneessa, aivan Skottilaisen tapaan, pelkässä lyhyessä paidassa, unohtaen ujoutensa ja hieno-tunteisen keski-ikänsä, hyppäsi, ja varsin notkeasti lopsautti itseänsä kantapäillään. Samassa ryhtyi hän sitten toimeen: hykersi lippaansa ääressä käsiänsä samalla tyytyväisyydellä kuin hykertää tutkinnon pitoon tullut maaoikeus, astuessaan aamiaispöytään. Hän otti paperit lippaasta. Hänen teki mieli saada asia ajetuksi piammiten loppuun, jättämättä mitään tuonnemmaksi. Itse oli hän päättänyt sepittää kauppakirjat, kirjoittaa ja kopioida, ett'ei tarvitsisi mitään maksaa kirjureille. Kauppakirjain muodon hän kyllä tiesi vallan hyvin. Suurilla, rohkeilla kirjaimilla aloittikin hän: "Vuonna tuhat kahdeksansataa" j.n.e., sitten tuli pienemmillä: on tilanomistaja se ja se ja niin edespäin, niinkuin olla pitää. Kahdessa tunnissa oli kaikki valmiina.
Hän katsahti nyt näihin luetteloihin ja talonpoikiin siinä, jotka todellakin olivat olleet joskus talonpoikia, tehneet työtä, kyntäneet, juoda renttuilleet, petelleet herrojansa tai kukaties olleet hyviäkin talonpoikia, ja omituinen, selittämätön tunne valtasi hänet silloin. Jokaisessa listassa oli jotakin omituista, ja siitä syystä oli eri listain talonpojissakin jotakin omituista. Korobotshkan talonpojilla oli melkein jok'ainoalla lisä- ja liikanimiä. Pljushkin'in lapussa ei suinkaan sanain paljous haitannut: useissa kohdin oli vaan nimen ja isännimen alkukirjaimet ja niitten perässä kaksi pistettä. Sobakevitsh'in luettelossa veti huomiota puoleensa tavaton täydellisyys ja seikkaperäisyys. Ei ollut unohdettu ainoatakaan ominaisuutta. Yhdestä oli sanottu: "hyvä puuseppä"; toisen nimeen oli liitetty: "järkevä mies, eikä viinaa maistakaan". Tarkasti oli myös ilmoitettu, mikä minkin oli isä ja äiti ja millainen mikin oli käytökselleen. Erään Fedotow'in kohdalle oli vain merkitty: "Isästä ei ole tietoa; syntynyt hovin piiasta Kapitolinasta, mutta hyväluontoinen eikä varasta". Kaikki nämä seikkaperäiset ilmoitukset antoivat omituista tuoreutta luettelolle; tuntui niinkuin ukot olisivat vielä eilen olleet elossa.
Kauan hän katseli nimiä ja tunsi vihdoin jotakin sääliä ja huokasi:
— "Voi teitä", virkkoi hän, "ukko kullat! Onpas teitä tähän sullottu koko kasa! Mitähän te, veikkoset, teitte ja toimititte eläissänne? Miten puuhailitte, ponnistelitte?"