— "No mikäs teidän elämässänne olisi hätänä?" kysyi presidentti.
— "Ei ole laita oikein, ei ole!" sanoi Sobakevitsh päätänsä pyörittäen. "Ajatelkaas vaan, Ivan Grigorjevitsh: viidennellä olen jo kymmenellä, enkä kertaakaan vielä ole ollut sairas; jos edes kulkku olisi tullut kipeäksi, tahi paise noussut tahi muu pahka, vaan ei mitään… Ei se tiedä hyvää! Kyllä sen vielä joskus saa maksaa". Alakuloisuus valtasi Sobakevitsh'in.
— "Johan nyt!" ajattelivat Tshitshikow ja presidentti yhtä haavaa; "onpas vaan kaikenlaisia syitä valituksiin".
— "Minulla on kirje teille", sanoi Tshitshikow, ottaen taskustaan
Pljushkin'in kirjeen.
— "Keltä?" sanoi presidentti ja avattuansa kirjeen huudahti: "Vai Pljushkin'ilta vainen! Elää kihnuttelee se äijä vieläkin! Kummallinen kohtalo siinäkin: ennen vanhaan ei toista niin viisasta, niin rikasta miestä; entäs nyt!…"
— "Konna", sanoi Sobakevitsh, "lurjus, koko väkensä on tappanut nälällä".
— "Kyllä minä", sanoi presidentti, luettuansa kirjeen loppuun; "kyllä minä mielelläni rupean hänen asiamiehekseen. Milloinka tahdotte saada kauppakirjat vahvistetuiksi, nytkö vai jälkeenkö päin?"
— "Nyt", vastasi Tshitshikow; "pyytäisinpä vielä saada ne tänäänkin, jos mahdollista, sillä huomenna tekisi mieleni lähteä kaupungista pois. Minulla ovat valmiina sekä kauppakirjat että hakemus".
— "No se on hyvä se, mutta kas täältä me vaan emme päästä teitä pois näin pian. Kauppakirjat saadaan kuntoon tänään, mutta teidän pitää kumminkin olla täällä meidän kanssamme. Jahkas minä annan käskyn".
Hän avasi oven kansliahuoneesen, joka oli täpö täynnä virkamiehiä. Ahkerina mehiläisinä he olivat ryhmäyneet useampiin hunajakakkuihin, jos vaan juttupapereita sopii verrata hunajakakkuihin. Hän kysyi: