— "Ei toisetkaan saa syytä mielipahaan, minä olen itse palvellut ja ymmärrän varsin hyvin…"
— "Menkää vaan Ivan Grigorjevitsh'in luokse", virkkoi Ivan Antonovitsh jo vähän lempeämmällä äänellä. "Antakoon hän asianomaiset käskyt; ei meidän puoleltamme tule viivytystä".
Tshitshikow otti taskustaan setelin ja pani sen Ivan Antonovitsh'in eteen. Tämä ei huomannut seteliä ollenkaan ja pani kirjan sen päälle. Tshitshikow yritti osoittaa sitä hänelle, mutta Ivan Antonovitsh ilmoitti hänelle pään liikahduksella, ett'ei ole tarvis osoittaa.
— "Tuo saattaa teidät istuntohuoneesen", sanoi Ivan Antonovitsh, viitaten päällään. Muuan, samassa huoneessa olevista — hän oli niin uutterasti palvellut Oikeuden jumalatarta, että kumpikin nutunhiha oli haljennut kyynäspäiltä, päästäen vuorin kurkistelemaan ulos, ja tästä palveluksestaan hän oli saanut kollegian registratorin nimen — läksi oppaaksi ystävillemme, niinkuin ennen muinoin Virgilio Dante'lle, ja saattoi heidät istuntohuoneesen, jossa oli yksi ainoa iso nojatuoli ja siinä, pöydän päässä, kuvastimen ja kahden paksun kirjan takana istui presidentti yksinään, kuni aurinko. Tällä kohdalla valtasi uuden Virgilion semmoinen pyhä kauhistus, ett'ei hän millään muotoa uskaltanut panna jalkaansa sinne, vaan kääntyä pyörähti takaisin, osoittaen selkänsä, kuluneen kuni matto, — ties mistä siihen oli vielä tarttunut kanan höyhen. Saliin tultuansa sankarimme huomasivat, ett'ei presidentti ollutkaan yksinään. Hänen vieressään istui Sobakevitsh aivan kuvastimen suojassa. Vieraitten tulo vaikutti iloisen huudahduksen, presidentillinen nojatuoli siirtyi taammas pauhinalla. Sobakevitsh kohosi hänkin tuoliltaan ja tuli näkyviin pitkine hihoineen. Presidentti sulki Tshitshikow'in syliinsä, ja oikeuden sali lähti kajahtelemaan suuteloista. Siinä sitten kyseltiin toinen toiselta kuinka voidaan ja jaksetaan, ja siinä tuli selville, että kumpaisellakin kivistelee ristiluita, ja tämä pantiin paljon istumisen syyksi. Presidentti näkyi jo saaneen Sobakevitsh'ilta tiedon kaupasta, sillä hän rupesi onnittelemaan, mikä ensi alussa saattoi sankarimme vähän hämille, varsinkin kun hän näki Sobakevitsh'in ja Manilow'in, kummankin myöjän, joitten kanssa kaupat oli tehty kahden kesken, nyt seisovan vastatusten. Hän kiitti kumminkin presidenttiä ja kääntyen samassa Sobakevitsh'in puoleen, kysyi:
— "Kuinkas te jaksatte?"
— "Jumalan kiitos, hyvin vaan", vastasi Sobakevitsh. Ja hyvinpä näkyi laita todella olevankin. Pikemmin saattoi rauta vilustua ja ruveta yskimään, ennenkuin tämä ihmeellisen tanakaksi luotu hovinherra.
— "Niin, teillä on aina ollut hyvä terveys", sanoi presidentti; "ja roteva mies oli teidän isä vainajannekin".
— "Niin, yksinään hän kävi karhua vastaan", sanoi Sobakevitsh.
— "Mutta luulenpa minä kuin luulenkin", virkkoi presidentti, "että tekin kaataisitte karhun allenne, jos vaan menisitte mesikämmentä vastaan".
— "Enkä kaataisikaan", vastasi Sobakevitsh. "Isä vainaja oli väkevämpi minua". Huoattuaan hän jatkoi: "Ei ole nykyinen polvi enää sama. Niinpä esimerkiksi nyt tämä minunkin elämäni … onkos se laitaa? Aina vaan niinkuin…"