Kummallista väkeä ovat nuo herrat virkamiehet ja samoin kaikki muutkin! He tiesivät vallan hyvin, että Nosdrew on valehtelija, ett'ei häntä ole uskominen ensinkään, ei vähemmässäkään asiassa, ja nyt he sittenkin kääntyivät hänen puoleensa! Menepäs nyt ja ota selvä ihmislapsesta! Monikaan ei usko Jumalata, mutta jos nenänpäätä syyhyttää, niin se tietää kuolemaa, — sen hän uskoo. Monikaan ei huoli ylevästä runoilijan teoksesta, joka on kirkas kuin päivä ja täynnä sulosointua ja puhtautta, vaan ahnaasti tarttuu juuri semmoiseen teokseen, jossa joku sukkela mies on sotkenut ja seulonut, kääntänyt ja vääntänyt luonnon; semmoinen hänelle kelpaa ja siitä hän vielä sanoo: "kas tämä se on oikeata sydämmen salaisuuksien tuntemista!" Monikaan ei pidä lääkäreitä arvossa eikä missään, mutta loppujen lopussa kääntyy viimein johonkin ämmään, joka parantaa lukemalla ja syljeksimällä tai, vielä paremmin, keksii itse jonkinlaisen hauteen jos jostakin roskasta, joka hänen mielestänsä, ties minkä tähden, on juuri erittäin hyvää hänen taudilleen. Herroja virkamiehiä sopii, totta kyllä, puolustaa osittain sillä, että heidän tilansa oli todellakin sangen pulmallinen. Hukkuva tarttuu oljenkin korteen, sanotaan; hän ei voi sinä hetkenä käsittää sitä, että kärpänen se korkeintaan saattaa käydä ratsaille oljenkorren niskaan, mutta hauessahan on painoa kahdeksan leiviskää, mitäpä kymmenenkin; ei, se ei tule hänelle mieleen, ja niinpä hän tarttuukin oljenkorteen. Samoin meidän herrat virkamiehetkin vihdoin tarttuivat Nosdrew'iin.

Polisimestari kirjoitti hänelle siinä paikassa lapun, jossa pyytää Nosdrew'ia illaksi luokseen, ja siinä paikassa läksi polisikonstapeli, punaposkinen mies, suuret saappaat jalassa, mennä leyhyttämään, miekkaansa pidellen, Nosdrew'in asuntoon. Nosdrew'illa oli paraillaan tuiki tärkeä työ tekeillä; neljään päivään ei hän ollut liikahtanut huoneestansa, ei ollut päästänyt luoksensa ketään, päivällisensäkin oli ottanut vastaan akkunasta, oikein oli miesparka kellastunut ja laihtunut. Hänen työnsä vaati suurinta tarkkuutta: hänellä näet oli määränä saada useammasta kymmenestä korttitusinasta valituksi yksi pakka, mutta kaikkein tarkin, johon voisi luottaa kuin uskollisimpaan ystävään. Työtä oli vielä jäljellä ainakin kahdeksi viikoksi. Koko tämän ajan piti Polykarpuksen puhdistaa karhukoiran pennun vatsaa erityisellä harjalla ja pestä sitä kolmasti päivään saippualla. Nosdrew kiivastui kovin siitä, että tultiin häiritsemään hänen yksinäisyyttänsä. Ensi touhussa käski hän konstapelin juosta hiiden kattilaan, mutta luettuansa polisimestarin kirjeessä, että tänä iltana on toiveita voitosta korttipelissä, sinne kun tänä iltana myöskin odotetaan erästä ensikertalaista, leppyi hän samassa, kiersi oven kiireimmän kaupassa lukkoon, pukihe piammiten miten sattui ja läksi polisimestarin luokse.

Nosdrew'in kertomukset, luulot ja todistukset olivat niin räikeästi vastakohtaisia herrain virkamiesten kertomuksille, luuloille ja todistuksille, että heidän viimeisetkin arvelunsa joutuivat nyt aivan suunnasta pois. Nosdrew se oli mies, jolla ei ollut maailmassa mitään epäilystä eikä epävarmaa, ja jos muitten arveluissa oli ollut horjuvaisuutta ja epäröimistä, niin kyllä hänessä sen sijaan oli varmuutta ja lujuutta. Hän vastasi rentonaan joka kysymykseen. Hän kertoi Tshitshikow'in ostaneen kuolleita sieluja useammalla tuhannella ruplalla; sanoipa itsekin myöneensä hänelle niitä; ja miksikäs niitä ei sopisi myödäkin? — Kysyttiin sitten: eiköhän Tshitshikow vaan olekin salanuuskija, joka tahtoo saada yhtä ja toista urkituksi? Nuuskija se on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sitten, kuinka vielä koulussa, jossa he olivat käyneet yhdessä, pojilla oli ollut tapana nimittää Tshitshikow'ia kielilakkariksi, ja kuinka pojat kerran, niitten joukossa Nosdrew'kin, olivat antaneet häntä selkään niin kovin, että yksistänsä hänen ohimoisilleen piti panna 240 verimatoa — hän näet yritti sanoa 40, mutta 200 tuli siihen lisään noin aivan itsestään. — Kysyttiin sitten: eiköhän hän ole väärän rahan tekijä? Väärän rahan tekijä se on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sujautti yhteen menoon pienen esimerkin Tshitshikow'in erinomaisesta näppäryydestä. Polisi, niin kertoi hän, saatuaan tietää, että Tshitshikow'in talossa oli vääriä rahoja 2 miljonaa ruplaa, pani sinetin alle kaikki hänen tavaransa ja asetti vartijat, kaksi sotamiestä joka ovelle, mutta Tshitshikow kas vaan osasi yhtenä yönä muuttaa kaikki rahat niin, että aamulla, kun polisi tuli, ja avasi sinetit, niin rahat olivatkin oikeita kaikki tyyni. — Kysyttiin sitten: oliko Tshitshikow tosiaankin aikonut ryöstää kuvernörin tyttären ja oliko Nosdrew todellakin luvannut olla avullinen tässä asiassa? Autoin minä, vastasi Nosdrew, ja eihän ilman minua olisi koko asiasta tullut mitään ensinkään. Hän huomasi jo tosin itsekin valehdelleensa aivan suotta ja saattavansa panna oman itsensäkin pulaan, mutta mahdoton oli hillitä kielen kerkeyttä. Mahdotonta todellakin, sillä siinähän tarjoutui aivan itsestään niin huvittavia pikku seikkoja, ett'eihän niistä raskinnut luopua mitenkään: oikein hän kertoi, että vihkimisen oli määrä tapahtua sen- ja sennimisessä maakirkossa, se nimittäin oli Truhmatshevkan kylä, ja papin nimi oli Isidor isä, ja vihkiminen maksoi 75 ruplaa, eikä olisi Isidor isä siihenkään suostunut, ell'ei Nosdrew olisi häntä säikäyttänyt, uhaten kannustaa hänen päällensä siitä, että oli vihkinyt yhteen jauhokauppiaan Mikkolaisen hänen kuomansa kanssa [Venäjän lain mukaan ovat saman lapsen ristivanhemmat, kuomakset, niin läheistä sukua, ett'ei heidän sallita mennä naimisiin keskenänsä. Suom. muist.], ja vielä oli Nosdrew antanut heille omat kaleskansa, ja ennakolta toimittanut valmiiksi hevoset joka kestikievariin. Kertomus alkoi jo käydä niin ylen tarkaksi, että kyytimiesten nimetkin tulivat selville. — Virkamiehet yrittivät sitten vielä mainita puolen sanaa Napoleonista, mutta saivatpa pian katua yritystänsä, sillä nyt alkoi Nosdrew laskea semmoisia puita heiniä, ett'ei siinä ollut todennäköisyyttä vähääkään eikä siinä suoraan sanoen ollut minkään näköisyyttä. Virkamiehet huokasivat vaan ja läksivät hänen luotansa pois. Polisimestari se yksinään vielä kauan aikaa kuunteli, toivoen saavansa kuulla edes lopulta jotakin; mutta viimein viittasi hänkin kädellään, virkkaen: "Johan nyt!" Kaikki olivat viimein yhtä mieltä siinä, ett'ei "tuohesta tule takkia".

Ja entistänsä hullumpaan tilaan jäivät virkamiehet; kaiken homman ja puuhan loppu ja päätös oli se, ett'eivät he saaneet mitään selkoa siitä, mikä mies Tshitshikow oli. Siinä nyt selvään nähtiin, minkälaatuinen olento ihminen on: viisas hän on ja taitava hän on ja ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee muita, vaan ei häntä itseänsä. Kuulkaapas vaan, kuinka älykkäitä, vakavia neuvoja hän antaa ihmiselle elämän pulmallisissa tiloissa! "Kas sillä miehellä on mieltä päässä!" huutaa maailma; "kas se mies ei horju eikä järkähtele!" Mutta annas tämän mielevän miehen joutua hätään, annas hänen itsensä tulla elämän pulmalliseen tilaan, — missä on silloin horjumaton, missä järkähtelemätön mies? Ihan neuvottomaksi hätääntyy luja mies, ja hänestä on tullut viheliäinen pelkuri, heikko, mitätön lapsi, elikkä ämmä, niinkuin Nosdrew sanoo.

Kaikki nämä puheet ja huudot ja huhut vaikuttivat, ties mistä syystä, kaikkein valtavammin prokuratori parkaan. Ne vaikuttivat häneen niin kovin, että hän, kotia tultuansa, rupesi ajattelemaan ja ajattelemaan ja viimein, niinkuin sanotaan, otti ja kuoli. Halvauksenko hän lienee saanut vai minkä muun, en tiedä, mutta tuoliltansa mies vaan romahti lattialle. Siinä sitten lyötiin kädet yhteen, niinkuin tavallisesti tehdään, ja kiljaistiin: "No herra Jumala!" tuotiin tohtori verta iskemään, mutta huomattiin, että prokuratori oli jo sieluton ruumis. Silloin vasta säälien havaittiin, että vainajalla todellakin oli ollut sielu, vaikk'ei hän, kaino mies, ollut sitä milloinkaan näyttänyt. Mutta kuolema se kumminkin oli kamala ilmaus pienessä, niinkuin suuressakin ihmisessä: hän, joka vielä vast'ikään oli kävellyt, liikkunut, istunut korttipöydässä, allekirjoitellut kaikenlaisia papereita, niin usein seurustellut virkamiesten kanssa, tuo mies sakeine kulmakarvoineen ja vilkuttavine silmineen, — hän oli nyt pöydällä, vasen silmä se ei vilkuttanut enää, mutta sen kulmakarvat olivat kumminkin vetäyneet ylös niin kysyväiseen asentoon. Mitä siinä vainaja nyt kyseli, sitäkö, miksi hän oli elänyt, vai sitäkö, miksi hän kuoli, — sen tietää yksin Jumala.

— "Mutta tämä nyt ei ole mistään kotoisin; se ei ole mahdollista, että virkamiehet olisivat saattaneet säikähtyä tuolla tavoin, keksiä moisia arveluja, joutua niin kauas totuudesta! Olisihan lapsikin voinut nähdä asian oikean laidan!" Niin sanonee moni lukija ja syyttää sitten tekijää joutavista jutuista tahi sanoo virkamies-parkoja tyhmiksi, sillä tyhmäksi on ihminen kovin herkkä sanomaan lähimmäistänsä ja jakelee tätä kunnianimeä vaikka parikymmentä kertaa päiväänsä. Ei tarvitse ihmisellä olla kuin yksi paha puoli yhdeksän hyvän puolen rinnalla, niin jo saa hän kuin saakin tyhmän nimen. Lukijan on helppo syytöksiänsä tehdä rauhallisesta nurkastansa ja korkealta paikalta, jonne aukenee näköala ja jonne näkyy kaikki, mikä alhaalla tapahtuu, alhaalla, jossa ei ihminen näe muuta kuin likimmäiset esineet. Ja ihmiskunnan historiassa on paljo kokonaisia vuosisatoja, jotka luulisi saattavan pyhkiä pois, kuluttaa pois tarpeettomina aivan. Paljo on maailmassa tapahtunut erehdyksiä, joita ei enää luulisi lapsenkaan tekevän. Voi kuitenkin, kuinka koukeroisia, etäisiä, kapeita, hankalia, kauas syrjään vieviä polkuja on ihmiskunta valinnut, pyrkiessänsä totuuden perille, vaikka sen edessä on ollut avonainen tie, suora kuin käytävä, joka ruhtinaan kammioihin kulun johtaa! Leveämpi se on ja upeampi kaikkia muita teitä, aurinko siihen paistaa ja kaiken yötä sitä tulet valaisevat, mutta ohitsepa tämän suoran tien, synkässä pimeydessä ihmiset kulkivat, ja vaikka monta kertaa oli heidät oikealle tolalle tuonut taivahista tullut valaistus, niin sittenkin he saattoivat hairahtua ja eksyä syrjään, saattoivat sydänpäivällä uudelleen joutua tämmöisille takamaille, saattoivat uudelleen himmentää toistensa silmät ja virvatulia tavoitellen joutua partaalle pohjattoman kuilun, siellä sitten kauhistuksella kysäisten toinen toiseltaan: "Minne tästä pääsee? Missä on tie?" Nykyinen polvi se näkee nyt kaikki selvästi ja ihmettelee esi-isäinsä erehdyksiä, nauraa heidän typeryyttänsä eikä huomaa taivaallisen tulen säihkyvän tässä historiassa, ei huomaa, että jok'ainoa kirjain siinä huutaa, että joka paikasta on ojennettu läpitunkeva sormi juuri hänen eteensä, juuri tähän nykyiseen polveen; mutta yhä vaan nauraa nykyinen polvi ja ylpeänä, itseensä luottavana aloittaa jakson uusia erehdyksiä, joita sitten taas jälkeiset vuoroansa nauravat.

* * * * * *

Tshitshikow ei tiennyt tästä kaikesta yhtään mitään. Piti näet hänen juuri tähän aikaan vilustua vähäisen ja siitä seurasi nuha ja helponlainen tulehdus kulkkuun — semmoisia lahjoja jakeleekin kovin kernaasti ilman-ala meidän lääninkaupungeissa. Jott'ei tuosta, Herra varjelkoon, suinkaan olisi vaaraa jälkeiselle, päätti hän pysyä pari kolme päivää sisässä. Tämän ajan kuluessa huuhteli hän kulkkuansa alinomaa viikunamaidolla, syöden aina viikunan suuhunsa ja piti poskellansa kamilli-teellä ja kanvärtillä täytettyä pussosta. Aikansa kuluksi kirjoitteli hän muutamia uusia ja tarkkoja luetteloja kaikista ostamistansa talonpojista, luki sitten jonkun kapsäkistä löytyneen teoksen herttuatar Lavallier'ilta, katsoi uudelleen kaikki esineet ja laput lippaassansa, luki muutamia vieläkin kerran, ja kaikki tämä tuntui hänestä sangen ikävältä.

Kovin selittämätöntä oli hänen mielestänsä se, ett'ei ainoatakaan kaupungin virkamiehistä ollut käynyt hänen luonansa tiedustelemassa hänen terveyttänsä, vaikka vasta moniahta päivä sitten oli ravintolan portilla seisonut vähä väliä ajopelejä, milloin postimestarin, milloin prokuratorin, milloin presidentin. Olkapäitänsä hän vaan kohotteli, astuen huoneessansa edes takaisin.

Vihdoinkin tunsi hän olevansa parempi ja ihastui iki hyväksi, huomattuaan saattavansa lähteä ulos. Vitkailematta rupesi hän valmisteleimaan, avasi lippaansa, kaasi lasiin kuumaa vettä, otti esille harjat ja saippuat ja asettautui partaansa ajamaan, ja siihenhän olikin jo aika, sillä koeteltuaan poskeansa ja vilaistuansa peiliin, hän virkkoi: "Kas tätä viidakkoa!" Ja tosiaankin, jos ei siinä juuri viidakkoa ollut, niin oli kumminkin koko poski sekä leuka sakealla sängellä. Ajeltuaan partansa, ryhtyi hän pukeutumaan kiiruusti ja nopeasti, niin että oli vähällä hypätä ulos housuista. Viimeinkin hän oli pukeissa ja odekolonia pirskautettu päälle. Kääräistyään itsensä tavallista huolellisemmin turkkiinsa ja sidottuaan varmemmaksi vakuudeksi huivin poskellensa, läksi hän ulos kadulle. Hänen astumisensa ulko-ilmaan oli juhlallista, niinkuin ainakin ihmisen, joka on taudistansa parantunut. Kaikki, mitä hän vaan kohtasi, otti niin myhäilevän muodon, niin kartanot kuin ohi kulkevat talonpojat, jotka kumminkin olivat hyvinkin totisia ja joista yksi ja toinen jo oli ennättänyt vintata kumppaliansa korvalle.