— "Pampustani saat, pakana!" huusi vastaan tullut kenttäjääkäri, huulissa viikset kyynärän mittaiset. "Etkös sinä, peijakkaan korvennettava, näe kruunun ajopeliä!"
Ja haahmuna haihtui troikka, kolisten ja pölyttäen.
Mikä kummallinen, houkutteleva, kiidättelevä, ihana kaiku sanassa matka! Ja kuinka ihana on se itse, tuo matka! Kirkas päivä, syksyiset lehdet, kylmä ilma… Tiviimmästi takki päälle, lakki korville, ahtaammin ja mukavammin hyyristymme vaunujen nurkkaan. Vielä kerran kulki kylmän väre kautta jäsenten, mutta sitten tuli sen sijaan suloinen lämmin. Hevot kiitävät … viekottelevana hiipii torkku, silmät painuvat kiinni ja niinpä kautta unen kuuluu reen ritinä ja hevosten läähätys ja pyöräin kolina, tuossapa kuorsaat jo, sysättyäsi naapurisi nurkkaan. Sä heräät — viisi kestikievarin väliä on takanasi; kuu kumottaa; outo kaupunki; kirkkoja vanhan-aikuisine, puisine kupoleineen; tummia puurakennuksia ja valkoisia kivitaloja, kuun valoa siellä täällä, niinkuin olisi valkoisia hursteja levitetty seinille ja kaduille; sysimustina kulkee niitten poikki mustia varjoja; lailla välähtelevän metallin kimaltelevat katot vinoisessa kuutamossa; eikä näy elävää olentoa niin missään; kaikki nukkuu. Ypö yksinäsi sä kuljet; yhdestä ikkunaisesta kenties näkyy valoa: käsityöläinenköhän siellä saapasparia valmiiksi kalkuttelee, vai leipuriko siellä uuninsa ääressä häärää, — mitäpä niistä? Entäs yö! Hyvä Jumala, tuota yötä ylhäällä avaruudessa! Entäs ilma, entäs taivas, kaukainen, korkea, tuolla saavuttamattomissa, niin ääretönnä, niin sointuvana ja kirkkaana! Mutta viileänä puhaltaa öinen tuuli sua suoraan silmiin ja tuudittelee sinua, sua torkuttaa, sä unohdat, sä kuorsaat, ja naapuri parkasi se aivan nurkimmaiseksi sysättynä ja puristettuna, äkäisenä vaan kääntelekse, kohentelekse. Jo heräsit, ja jälleen ovat edessäsi pellot ja arot; ei missään mitäkään: tyhjää, aukeata kaikkialla. Silmiisi kiitää virstan tolppa numeroineen; aamu hämärtää; kylmässä, vaalenneessa taivaanrannassa näkyy kultainen kalpea juova; kolakkaammaksi, tuimemmaksi käy nyt tuuli. Tiviimmästi lämmin takki ympärille!… Tuntuu niin hauskalta tuo kylmä! Uudestaan valtaa sinut suloinen uni! Kolaus — ja jälleen olet hereillä. Taivaan kannella kulkee päivän pyörä. "Hiljaa, hiljaa!" kuuluvat sanelevan. Rattaat laskeuvat jyrkästä mäestä; alhaalla on leveä lautta, leveä, kirkas lampi, kimalteleva kuni vaskinen pohja päivän paisteessa; tuolla kylä, taloja huiskin haiskin mäen rinteellä; tähtenä kiiltää sinulle kylän kirkon risti; talonpoikain keskusteluja ja sanomaton ruokahalu vatsassa… Taivas! kuinka ihana sä välistä oletkaan, sä kaukainen, kaukainen matka! Kuinka monasti minä, lailla hukkuvaisen, tartuin sinuhun, ja joka kerran sä jalosti minut pelastit ja päästit! Ja kuinka paljo syntyi sun aikanasi hyviä aikeita, runollisia haaveiluja, kuinka paljon aavistelin kaunista ja ihanata!…
Mutta eipä ystävällämme Tshitshikow'illakaan ollut pelkkiä jokapäiväisiä haaveiluja. Katsotaanpas, mitä hän tunsi. Ensi alussa ei hän tuntenut yhtään mitään; hän katseli vaan taaksensa, tahtoen saada vakuutusta siitä, että hän todellakin oli lähtenyt kaupungista; mutta nähtyään kaupungin jo aikaa sitten kadonneen näkyvistä, kun ei enää näkynyt sepän pajoja eikä myllyjä eikä mitään sellaista, mitä kaupunkien ympäristöillä on, kun kivikirkkojen valkoiset huiputkin olivat jo kauan sitten vaipuneet maan sisään, niin käänsi hän mielensä yksinomaisesti matkahansa, katsellen vaan oikealleen ja vasemmalleen. Äsköistä N. kaupunkia ikäänkuin ei olisi ollutkaan hänen muistossaan, ikäänkuin hän olisi kulkenut sen kautta aikoja sitten, lapsuudessa joskus. Lopulta ei matkakaan enää vetänyt puoleensa hänen huomiotansa, silmät rupesivat menemään kiinni ja pää alkoi painua pielukselle. Suoraan sanoen, kirjantekijä on tästä oikein hyvillään, saaden täten tilaisuutta jutella sankaristansa, sillä tähän asti, niinkuin lukija on nähnyt, ovat häntä alinomaa estäneet milloin Nosdrew'it, milloin pidot, milloin naiset, milloin kaupungin jaaritukset, ja milloin vihdoin nuo tuhannet turhanpäiväiset asiat, jotka silloin vasta turhanpäiväiseltä näyttävät, kun ovat tulleet kirjaan, mutta maailmassa liikkuessaan ovat hyvinkin suurenarvoisia olevinaan. Mutta pannaanpas nyt syrjään kaikki tyyni ja käykäämme kiinni asiaan.
Kovin on epäiltävää, tokko meidän valitsemamme sankari on lukijalle mieliin. Naisia hän ei miellytä, sen tietää varmaan, sillä naiset vaativat sankarilta täydellisyyttä, jos hänessä on yksikin ainoa täplä, ruumiissa tai sielussa, niin hän on mennyttä miestä! Tungetkoon tekijä hänehen kuinka syvälle tahansa, osoittakoon hänet vaikka peiliä selvemmin, niin ei hänelle arvoa myönnetä vähääkään. Tshitshikow'in täyteläisyys ja ikä, jopa niistäkin on hänelle haittaa: täyteläisyyttä he eivät missään tapauksessa anna anteeksi sankarille, ja monet rouvat ja neidot varmaankin kääntyvät pois, virkkaen: "Hyi, kuinka ruma!" Tekijä valitettavasti tietää tämän kyllä, mutta ei hän saata sittenkään ottaa sankarikseen hyvä-avuista ihmistä. Mutta … kenties helähtää juuri tässä samaisessa kertomuksessa kieli, jota ei tähän saakka ole kosketettukaan, kenties siinä nousee ilmi venäläisen hengen pohjaton rikkaus, astuu esiin mies, mies täynnä jumalallisia lahjoja, tahi ihana venäläinen tyttö, jolle ei ole verran vetänyttä maailmassa missään, astuu esiin ja ilmituo koko naisen sielun ihmeteltävän ihanuuden, astuu esiin täynnä ylevätä harrastusta ja altiiksi antaumista, ja kuolleilta näyttävät hänen rinnallaan kaikki muitten kansain hyvä-avuiset ihmiset, kuin kuollut kirja rinnalla elävän sanan! Nousee venäläisiä liikkeitä … ja silloin nähdään, kuinka syvälle on juurtunut venäläiseen luonteesen se, mikä vaan pintahan on kajonnut muitten kansain luonteita… Mutta miksikä puhuisimme siitä, mikä vasta on edessä? Ei sovi tekijän, joka jo aikaa sitten on ollut miehen iässä ja jonka ovat kasvattaneet kolea sisäinen elämä sekä yksinäisyyden virvoittava tuoreus, — ei sovi hänen haaveilla lailla nuorukaisen; kaikella on vuoronsa ja aikansa ja paikkansa. Niin, hyvä-avuista ei ole tässä kumminkaan otettu sankariksi. Saattaapa sen sanoakin, miks'ei ole otettu. Siksi, että jo on aika päästää hyvä-avuinen ihminen lepoon; siksi että kovin on jo jokapäiväiseksi tullut tuo sana hyvä-avuinen ihminen; siksi, että juhdan he jo ovat tehneet hyvä-avuisesta ihmisestä, eikä ole yhtään kirjailijaa, joka ei sillä ratsastaisi, ajaen sitä ruoskalla ja millä vaan osuu; siksi, että he ovat kokonaan näännyttäneet hyvä-avuisen ihmisen, niin ett'ei hänessä ole hituakaan hyvää avua jäljellä, hänessä ei ole enää kuin luu ja nahka; siksi, että he ulkokullatusti tuovat hyvä-avuista ihmistä esiin; siksi, ett'eivät he pidä kunniassa hyvä-avuista ihmistä. Aika on jo panna valjaisin vilpillinenkin mies.
Valjaisin siis mies vilpillinen!
Synkkä ja hiljainen on sankarimme alkuperä. Hänen vanhempansa olivat aatelissäätyä, vastako aateloittuja vaiko synnynnältään aatelisia, ties taivas. Vanhempainsa näköinen hän ei ollut; niin ainakin oli arvellut muuan pojan syntymisessä läsnä ollut sukulaismuori, lyhyt tylleröinen. Hän näet oli sanonut, otettuaan lapsen käsiinsä: "Toisenlainenhan sinusta tulikin kuin olis luullut! Sinun olisi pitänyt tulla mummoosi, äitisi äitiin näethän, mutta sinäpäs synnyitkin ties kenenkä näköiseksi". Elämä loi häneen ensi alussa tuommoisen nurean ja happamen katseen, tuommoisen tumman, lumen ryöpyttämän akkunan kautta: ei ollut hänellä ystävätä, ei toveria lapsuudessa! Pikkuruinen huone pienine akkunoineen, joita ei avattu talvella eikä kesällä; isä kivulloinen mies, pitkä lammasnahalla vuorattu nuttu päällä, kudotut tohvelitossut paljaissa jaloissa; ja tämä isä se alinomaa huokaili, astuen huoneessa, ja sylkien tuon tuostakin nurkassa seisovaan sylkikuppiin; alinomainen istuminen penkillä, kynä kädessä, mustetta sormissa sekä huulillakin; alinomainen kirjoituskaava silmien edessä: "Puhu totta, ole kuuliainen vanhemmille ja säilytä hyvät avut sydämmessäsi"; alinomainen tohvelien laahustus kamarin lattialla, tuttu, mutta aina tuima ääni: "jokos taas!" ja näin kuului joka kerta kuin lapsi kyllästyneenä yksitoikkoiseen työhön, liitteli kirjaimiin koukerolta tai häntiä, ja alinomainen tuttu, vastenmielinen tunne, kuin näitten sanain jälkeen hänen korvanlehtiänsä kipeästi nipistivät takaapäin ojennettujen sormien kynnet, — siinä köyhä kuva hänen aikaisimmasta lapsuudestansa, josta hänellä oli enää himmeä muisto jäljellä. Mutta elämässä muuttuu kaikki nopeasti. Niinpä kerran, ensimmäisten kevät-aurinkojen ja kesäisten tulvain aikana, isä otti poikansa kerallaan ja läksi ajamaan rattailla, joitten edessä oli punainen täplikäs hevosen pahainen (hevoshuijarit sanovat semmoista hevosta harakaksi). Hevosta ajoi kuski, pieni kyttyräselkäinen mies, maaorja-perheen isäntä, ainoan, mitä Tshitshikow'in isällä oli. Tämä kuski se toimitti herransa talossa melkein kaikki virat ja ammatit. Harakalla sitä sitten kuljettiin lähes kaksi päivää; oltiin yötä, kuljettiin joen yli, haukattiin kylmää piirasta ja lampaan paistia, ja vasta kolmantena päivänä aamulla saavuttiin kaupunkiin. Pojan edessä välähtivät nyt odottamattomalla loistolla kaupungin kadut, niin että oli kauan aikaa suu auki. Sen jälkeen mennä pulahti harakka rattaineen päivineen kuoppaan, josta alkoi kapea poikkikatu, yhä alemmas kaltava ja täynnä likaa. Kauan se siellä työtä sai tehdä ja ponnistella, sekä kuskin että herran yllyttelemänä, ja sai heidät viimein kiskotuiksi vähäiseen pihaan mäen rinteellä. Vanhan talon pahaisen edustalla kasvoi kaksi kukkivaa omenapuuta; sen takana oli pieni puisto, jossa ei kasvanut muuta kuin pihlajia ja seljapuita ja jonka perällä oli pieni puinen huvimaja, paanukattoinen ja varustettu kapealla himmeälasisella akkunalla.
Tässä asui heidän sukulaisensa, vanha eukko, joka kumminkin aina vielä kävi joka aamu torilla ja kuivasi sitten sukkiaan samovarin ääressä ja joka nyt taputti poikasta poskelle, kehuen hänen pulleuttansa. Tänne oli hänen nyt määrä jäädä ja ruveta käymään kaupungin koulua. Isä läksi jo seuraavana päivänä pois. Jäähyväishetkellä ei vanhemman silmät vuotaneet kyyneleitä. Pojalle jätettiin puoli ruplaa rahaa pikku tarpeita ja makeisia varten ja, mikä oli paljon tärkeämpää, viisaita neuvoja.
— "Pidä nyt vaaria, Paavo: lue, älä vietä aikaa joutaviin, mutta ennen kaikkia: ole mieliksi opettajallesi. Kun teet vaan opettajallesi mieleksi, niin vaikk'et opissa ja tiedoissa edistyisikään ja vaikk'ei Jumala olisi sulle luonnon lahjojakaan antanut, — hyvin sinun käy ja muita edelle menet. Älä seurustele kumppaliesi kanssa, eivät he sinua mihinkään hyvään opeta, mutta jos seurusteletkin, niin seurustele senlaisten kanssa, jotka ovat rikkaampia, niin että niistä voisi sinulle olla tarpeen tullessa hyötyä. Älä tarjoile mitään, älä kestitse ketään, vaan käytä itseäsi niin, että muut sinua kestitsevät. Ja ennen kaikkia: säästä rahaa; se on luotettavin asia maailmassa. Kumppalisi ja tuttavasi pettää sinut ensi hädässä, mutta raha ei sinua petä hädässä missään. Kaikki saat toimeen, kaikki voitat ja valloitat rahalla".
Tämmöiset neuvot annettuaan, isä sanoi pojallensa hyvästi ja läksi jälleen kotiansa päin harakallaan. Sen koommin ei poika häntä enää nähnyt; mutta hänen sanansa ja opetuksensa ne laskeutuivat syvälle hänen sydämmeensä.