Huomispäivästä asti alkoi Paavo poika käydä koulua.
Hänessä ei ilmaunut erinomaista taipumusta mihinkään opin haaraan; enemmän hän veti huomiota puoleensa ahkeruudella ja tarkkuudella. Sen sijaan osoitti hän älykkäisyyttä toiselta puolen, nimittäin käytännölliseltä. Hän käsitti ja älysi asian perin pohjin, ja menetteli toveriensa keskuudessa tosiaankin sillä tapaa, että he tarjoilivat makeisia hänelle eikä hän heille; sattuipa vielä niinkin, että hän kätki saamansa makeisen ja sittemmin möi sen heille itselleen. Jo lapsesta pitäin osasi hän kieltää itseltään vaikka mitä. Isän antamasta puolesta ruplasta ei hän kuluttanut kopekkaakaan; osasipa päin vastoin kasvattaakin sen vielä samana vuonna, osoittaen tavatonta asioimiskykyä. Hän teki vahasta punatulkun, maalasi sen ja möi varsin edullisesti. Sitten ryhtyi hän toisenlaisiin yrityksiin. Hän osti torilta kaikenlaista syötävätä ja asettui luokalla rikkaampain kumppanien viereen. Huomattuansa toveria rupeavan hiukasemaan, siis nälän oireita, veti hän ikäänkuin sattumalta esiin osan piirasta tai sämpylän ja kiihoitettuaan toisen ruokahalun, otti sitten maksua aina sitä mukaa, kuinka suuri ruokahalu oli. Kaksi kuukautta puuhaili ja ponnisteli hän kotonansa lakkaamatta hiiren kimpussa, jonka hän oli pannut pieneen häkkiin, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että hiiri kävi käskyn mukaan takajaloilleen ja pitkälleen ja nousi ylös. Tämän hiiren hän sitten möi suurella voitolla. Saatuansa viisi ruplaa kokoon, hän neuloi rahapussosen kiinni ja alkoi säästää toiseen.
Opettajia kohtaan oli hänen käytöksensä vieläkin viisaampaa. Penkillä ei osannut kukaan istua niin hiljaa. Huomattava on, että opettaja suosi suuresti hiljaisuutta ja hyvää käytöstä; hän ei voinut sietää viisaita ja älykkäitä poikia: hänen mielestään he aivan varmaan irvistelivät hänelle. Sen, joka oli tullut älykkään pojan kirjoihin, maksoi vaan liikahtaa, maksoi vaan silmäänsä räpäyttää, niin jo joutui hän kuin joutuikin epäsuosioon. Opettaja ahdisti ja rankaisi häntä armottomasti.
— "Kyllä minä sinusta poistan korskeuden ja uppiniskaisuuden!" puhui hän; "minä tunnen sinut pitkin ja poikki, tunnen paremmin kuin sinä itse. Älähän huoli! Polvillasi saat olla! Ilman ruokaa saat olla!"
Ja poika parka, itsekään tietämättä miksi, seisoi kuhmuihin polvensa ja näki nälkää päiväkausia. —
— "Luonnonlahjat ja äly ja kyky! Minä annan kaikelle tuolle palttua!" puhui opettaja. "Minä katson ainoastaan hyvään käytökseen. Minä annan täyden arvosanan kaikissa aineissa sille, joka käyttää itseänsä hyvin, vaikk'ei hän tietäisi i:tä eikä a:ta; mutta jos minä huomaan huonon hengen ja irvistyksen halua, niin nollan minä hänelle panen, vaikk' olisi Salomoniakin viisaampi".
Niin puheli opettaja, joka sydämmensä pohjasta vihasi Krylow'ia [Venäläinen mainio satujen seppä. Suom. muist.] siitä syystä, että tämä oli sanonut: "Parempi on ryypynkin ottava taitava mies, kuin ryyppäämätön poropeukalo". Hän kertoi loistavin silmin ja kasvoin, kuinka siinä koulussa, missä hän ennen oli ollut opettajana, oli vallinnut semmoinen hiljaisuus, että kuuli kärpäsenkin lennon, ja kuinka ei ainoakaan oppilas koko vuoden pitkään kertaakaan ry'äissyt eikä niistänyt nenäänsä, niin ett'ei hamaan kellon soittoon saakka voinut tietää, oliko luokassa yhtään ristisielua.
Tshitshikow käsitti kerrassaan opettajansa; hän ymmärsi, millaista hyvä käytös oikeastaan on. Ei räväyttänyt hän silmäänsä eikä kulmakarvojansa koko tunnissa, vaikka muut kuinkakin häntä nipistelivät takaapäin. Kun vaan kello oli kilahtanut, riensi hän suin päin ennen muita tarjoomaan opettajalle korvallisilla varustettua lakkia (opettaja piti näet korvallisilla varustettua lakkia); annettuansa lakin, hän astui ensimmäisenä ulos ja koetti tulla pari kolme kertaa opettajan vastaan ja nosti joka kerta lakkiansa. Asiat onnistuivat täydellisesti. Koko koulussa-käynnin aikana hän oli mitä parhaimmissa kirjoissa ja koulusta päästessään sai täydet arvosanat kaikissa aineissa, todistuksen ja palkinnoksi kirjan, johon oli kultakirjaimilla painettu: "Erinomaisesta ahkeruudesta ja mallikelvollisesta käytöksestä". Koulusta päästyään hän oli jo nuorukainen, jotenkin soma ulkomuodoltaan, leuka jo partaveitsen tarpeessa. Tähän aikaan kuoli hänen isänsä. Perinnöksi jäi pojalle neljä pahanpäiväiseksi kulunutta villapaitaa, kaksi vanhaa lammasnahalla vuorattua nuttua ja mitätön summa rahaa. Isä oli nähtävästi ollut taitava ainoastaan kehoittamaan säästäväisyyteen, vaan ei ollut osannut säästää itse. Tshitshikow möi heti kohta talon rähjän ja sen vähäiset maatilkat tuhanteen ruplaan ja siirsi väkensä kaupunkiin, päättäen ruveta siellä palvelemaan virkamiehenä. Samaan aikaan myös tapahtui sekin seikka, että tuo hiljaisuutta ja hyvää käytöstä rakastava opettaja ajettiin koulusta pois, — tuhmuudestako lienee mies parka eroitettu vai mistä muusta syystä, ei ole tietoa. Opettaja rupesi surusta juomaan; lopulta ei ollut enää varojakaan juomiseen; sairaana, leivätönnä, avutonna ja unhotettuna eleli hän päiviänsä viheliäisessä, kylmässä mökin nurkassa. Hänen entiset oppilaansa, nuo älykkäät ja sukkelat pojat, joissa hän aina oli ollut näkevinään uppiniskaisuutta ja röyhkeyttä, saatuansa tietää hänen tilansa, kokosivat hänelle rahoja, moni möi sitä varten paljon tarpeellistakin. Paavo Tshitshikow se yksinään sanoi, ett'ei hänellä ole varoja, ja antoi vanhan viiden kopekan rahan, jonka kumppalit samassa viskasivat hänelle takaisin, sanoen: "tuoss' on, kitupiikki!" Käsiin kätki kasvonsa opettaja parka, kuultuaan tästä entisten oppilastensa työstä; itku purskahti tummehtuneista silmistä, niinkuin vähäiseltä lapselta.
— "Kuolinvuoteellani näet pani Jumala silmäni vettä vuotamaan", virkkoi hän heikolla äänellä ja huokasi raskaasti, kuultuaan, kuinka Tshitshikow oli tehnyt. "Voi sua, Paavo!" liitti hän. "Vai niin se ihminen muuttuu! Semmoinen näethän oli hiljainen ja kiltti poika! Kuori petti, kovin petti kuori"…
Sankarimme luonnetta ei kumminkaan saata sanoa niin kovaksi ja kalseaksi eikä hänen tunteitansa niin perin tylsyneiksi, ett'ei hänessä olisi ollut ensinkään sääliväisyyttä ja toisen onnettomuuden surkuttelemista. Kyllä hänessä oli toista sekä toistakin, olisipa hän tahtonut auttaakin, kunhan vaan ei olisi vaadittu suurta summaa ja kun ei vaan olisi sitä varten pitänyt kajota niihin rahoihin, jotka jo oli pantu kajoomattomiin; sanalla sanoen, isä vainajan neuvo: "säästä rahaa" tuli noudatetuksi. Hän ei ollut kumminkaan kiintynyt rahoihin juuri rahain tähden; hänessä ei asunut itaruutta ja saituutta. Ei, raha itsessään ei ollut vaikuttimena hänessä; hänen edessänsä haamoitti elämä puutteeton, täynnä nautinnoita, vaunut, komea kartano, herkulliset ateriat — tämä se yhtä mittaa hänen mielessään asui. Päästäksensä aikaa voittain juuri kaikkea tätä nauttimaan, — sitä varten hän rahaa säästi, käyttämättä sitä sinnes omiin tarpeisinsa, auttamatta muita milloinkaan. Kun hänen ohitsensa ajaa karautti rikas mies keveissä kauniissa rattaissa, edessä pulskat juoksijat kalliissa valjaissa, niin hän seisahtui, kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen, ja vasta sitten, kuni unesta herättyään, hän virkkoi: — "Niin, ja tuokin oli ensi alussa pelkkä konttoripalvelija ja piti suoraksi leikattua tukkaa!"