Ja kaikki, mikä vaan tuoksahti rikkaudelta ja runsaudelta, teki häneen oudon vaikutuksen, jota hän ei itsekään voinut käsittää.

Päätettyään koulunkäyntinsä, hän ei tahtonut levähtääkään, — niin palava oli hänessä halu ryhtyä mitä pikemmin toimeen ja palvelukseen. Mutta vaikka hänellä olikin kauniita todistuksia, niin sai hän vasta monen puuhan ja vaivan perästä viran oikeustossa. Kaukaisissakin sopukoissa näet on mahtavain suosio tarpeen. Kovin oli hänen virkansa vähäinen: palkkaa ainoastaan 30-40 ruplaa vuodessa. Mutta hän oli päättänyt käydä huimasti työhön käsiksi, voittaa ja valloittaa kaikki. Ja todellakin, hän osoitti aivan tavatonta kieltäymystä ja tarpeittensa rajoittamista. Varhaisesta aamusta aina myöhäiseen yöhön asti, uupumatta sielun enempää kuin ruumiinkaan voimilta, kirjoitteli hän, kokonaan vajouneena oikeuston papereihin. Ei hän mennyt kotiansakaan, vaan makasi virastossa pöydillä, aterioitsi väliin ovenvartijain kanssa, mutta osasi kaiken tämän ohella pysyä siistinä, käydä jotenkin hyvissä vaatteissa, antaa kasvoillensa miellyttävän näyn ja panna liikkeihinsä oikein jotakin ylevätä. Tunnustaminen on, että viraston muut virkamiehet olivat peräti vähäarvoista ja typeränpuoleista väkeä. Muutamilla olivat kasvotkin kuin huonosti paistunut leipä: poski oli pöhössä yhtäänne, leuka lerpallaan, toisaanne päin, ylähuuli oli kuplistunut rakoksi ja päälle päätteeksi vielä haljeksissakin. He puhuivat joka mies hyvin kolealla äänellä, niinkuin olisivat olleet ketä lyömäisillään. He kantoivat myös useasti uhreja Bakko jumalalle, osoittaen siten, että slavilaisessa luonteessa on vielä paljon pakanallisuutta jäljellä. Väliin he tulivat virastoonkin, kuten sanotaan, sätkässä, ja siitä tuli virastossa paha olla, ja ilma oli kahta umpeampi entistä.

Tällaisten virkamiesten joukossa täytyi Tshitshikow'in ehdottomastikin vetää puoleensa huomiota, hän kun oli kaikin puolin heidän vastakohtansa: hänen kasvonsakin näet olivat arvokkaat ja äänikin miellyttävä, ja mitä taas väkeviin juomiin tulee, niin niitä hän ei pannut huulillensakaan.

Vaikeatapa oli sittenkin hänen tiensä. Hänen esimiehekseen tuli muuan vanha ylikanslisti, joka oli oikea tunteettomuuden ja järkähtämättömyyden juurikuva. Aina hän oli sama saavuttamaton mies, jonka kasvoille ei vielä kertaakaan hymy ollut löytänyt tietä, joka ei vielä milloinkaan ollut sanonut edes hyvää päivää kellenkään. Ei kukaan ollut nähnyt, että hän edes kerrankaan olisi ollut jotakin muuta kuin mitä hän aina oli, vaikkapa edes ulkona kadulla, vaikkapa edes kotonansa. Jospa hän edes kertaakaan olisi osoittanut osan-ottoa ketään kohtaan; jospa hän olisi edes juopunut ja sitten humalapäissään naurahtanut; jospa edes olisi antaunut hurjan ilon valtaan, jommoiseen yltyy rosvo juopumuksen hetkinä, — vaan ei, ei mitään sinne päinkään! ei ilkeyttä, ei hyvyyttä. Olipa jotakin kauheata tuossa kaiken puutteessa. Hänen hengettömiä, kivisiä kasvojansa, joissa ei ollut mitään räikeätä säännöttömyyttä, ei saattanut verrata mihinkään; piirteet sulivat keskenänsä kolkkoon yhdenmukaisuuteen. Tiheät rokon-arvet vaan ja kuopat panivat hänen kasvonsa niitten kasvojen lukuun, joitten päällä, kansan tarun mukaan, lempo vissin ajoin käy herneitä puimassa. Sula mahdottomuus oli nähtävästi lähestyä tämmöistä ihmistä ja hierautua hänen suosioonsa, mutta Tshitshikow se koetti. Ensinnäkin rupesi hän osoittamaan hänelle vähäpätöisiä palveluksia: hän otti selvän, millä tapaa ukko sulkaansa teroitteli, ja teroitettuansa näitä useampia kappaleita, asetti niitä ukon saataville; hän pyyhki ja puhalteli pölyä ja nuuskaa hänen pöydältään; hän hankki uuden pyyhkimen hänen tolpollensa; hän löysi ukon lakin, ilkeimmän mitä maailmassa milloinkaan on ollut, ja asetti sen aivan hänen viereensä pikkuista ennen kuin ukko lähti kotiansa; hän pyyhkiä hivutti ukon selkää, milloin tämä oli seinästä ryvettynyt. Vaan kaikesta tästä ei lähtenyt hyötyä vähääkään, niinkuin ei olisi mitään tehtykään. Saipa Tshitshikow viimein urkituksi hänen kotoisen elämänsä; sai tietää, että ukolla oli täysikasvuinen tytär ja tällä kasvot myöskin sen näköiset, kuin puitaisi niitten päällä öiseen aikaan herneitä. Tältä puolen päätti hän nyt tehdä rynnäkkönsä. Saatuansa tietää, missä kirkossa tyttärellä oli tapana sunnuntaisin käydä, asettihe Tshitshikow joka kerta hänen vastapäähänsä, siistissä puvussa ja kaulus ankarasti tärkättynä. Yritys onnistui kuin onnistuikin. Vanha kanslisti järähti viimeinkin ja kutsui häntä luokseen teetä juomaan. Eikä enää aikaakaan, niin kääntyivät asiat niin päin, että Tshitshikow muutti ukon taloon, jossa hänestä tuli tuiki tarpeellinen apulainen; hän osteli taloon jauhoja ja sokeria, hän kohteli tytärtä kuin morsianta konsanaankin, sanoi kanslistia papakseen ja suuteli hänen kättänsä. Virastossa olivat kaikki vakuutettuja, että helmikuun lopulla, suuren paaston edellä, pidetään häät. Rupesipa tuima kanslisti puhumaan esimiesten luona hänen eduksensa, ja muutaman ajan perästä pääsi Tshitshikow'kin kanslistiksi, uuden paikan tultua avonaiseksi. Tämäpä nyt näkyi olleenkin pääasia, mitä hän oli tarkoittanut, hierautuessaan vanhan kanslistin tuttavuuteen, sillä samassa lähetti hän arkkunsa salaa kotia ja huomenna muutti sinne itsekin. Vanhaa kanslistia hän ei enää sanonut papaksi eikä enää suudellut hänen kättänsä; häistä taas ei enää puhuttu yhtään mitään, — niin ne katosivat kuin tina tuhkaan. Kohdatessaan ukkoa, hän kumminkin aina ystävällisesti puristi hänen kättään ja kutsui luoksensa teetä juomaan, niin että vanha kanslisti, niin järkähtämätön ja kylmäkiskoinen kuin olikaan, joka kerran puisteli päätään, jupisten:

— "Petti kuin pettikin, lemmon poika!"

Tämä oli vaikein kynnys. Tästä eteenpäin alkoi luistaa liukkaammin ja nopeammin. Hänestä tuli huomattu mies. Ja kaikkeahan hänessä näkyi olevankin, kaikkea, mitä tässä maailmassa tarvitaan: miellyttävä käytös liikkeissä ja kaupoissa sekä rohkeutta toimissa ja töissä.

295

Näillä keinoin saavutti hän vähän ajan perästä niin sanotun leipäisän viran ja osasi hyvin käyttää sitä hyödykseen. Huomattava on, että juuri näinä aikoina ruvettiin ankarasti vainoamaan lahjan ottamista virastoissa. Näitä ahdisteluja ei Tshitshikow ensinkään säikähtänyt, vaan käänsi ne omaksi parhaaksensa, osoittaen sitä venäläistä kekseliäisyyttä, joka ilmaantuu ainoastaan ahdistuksen aikoina. Asia järjestettiin tällä lailla. Kun asianomainen hakija, tultuansa virastoon papereitansa antamaan, jo oli pistämäisillään kättä taskuunsa, ottaaksensa sieltä tunnetuita, joka paikkaan kelpaavia suosituskirjeitä, niin Tshitshikow kohta estelemään:

— "Ei, ei", puheli hän hymysuin, pidätellen hakijan kättä, "te luulette, että minä … en, en millään muotoa! Sehän on meidän toimemme, meidän velvollisuutemme; meidän tulee tehdä se ilman vähintäkään palkintoa. Siltä puolen saatte olla aivan huoletta: huomenna on asianne toimitettu. Sallikaa kysyäni vaan, missä te asutte; teidän ei tarvitse itsenne pitää mitään murhetta; me lähetämme ne teidän luoksenne".

Ihastuksissaan riensi aivan lumottu hakija kotiansa.