— "Kas se vasta mies on, jommoisia pitäisi olla joka paikassa, sanalla sanoen, se on kultaa ja kallista kiveä tämä mies!"
Mutta kuluu päivä, kuluu toinen, ei vaan kuulu papereita kotia, ei kolmantenakaan. Hakija kansliaan; siellä tulee tieto, ett'ei asiata ole pantu alkuunkaan; hakija kullan ja kalliin kiven luokse.
— "Voi kuitenkin, antakaahan anteeksi", puheli Tshitshikow erinomaisen kohteliaasti, ottaen hakijaa kumpaisestakin kädestä. "Meillä on ollut niin paljo työtä! Mutta huomiseksi se valmistuu, huomiseksi aivan varmaan. Minua todellakin oikein hävettää!"
Ja puhetta seurasivat aivan viehättävät liikkeet. Jos tuossa sattui aamunutun lieve menemään auki, niin käsi samassa riensi asiata korjaamaan ja pidättämään lievettä. Mutta papereita vaan ei kuulu kotia huomenna eikä ylihuomenna eikä kolmantenakaan päivänä. Hakija alkaa arvella, ajatella: eiköhän vaan mitä ole merrassa. Hän kuulustelee ja tiedustelee.
— "Kirjureille pitää antaa", sanotaan.
— "Miksi ei? Minä olen aina valmis antamaan viisikolmatta kopekkaa kirjureille!" huudahtaa hakija.
— "Mitäs te tuossa intoilette?" vastataan hänelle. "Niin se asianlaita onkin: kirjurit saavatkin viisikolmatta kopekkaa, loput menee esimiehelle".
Otsahansa silloin lyödä läimäyttää hoksaamaton hakija ja toruu ja sättii pahanpäiväiseksi uudet tavat ja virkamiesten hienostuneet kohteliaat käytökset.
— "Ennen muinoin edes tiesi selvästi mitä tehdä: kun annoit kanslian päämiehelle punareunaisen, niin oli kaikki selvillä; mutta nyt menee valkoinen miestä päälle, ja viikon saat vielä puuhata ja hommata, ennenkuin asiat hoksaatkaan … menkööt hiiden kattilaan virkamiesten vilpittömyys ja rehellisyys!"
Hakija on kyllä oikeassa; mutta siksipä meillä ei nyt enää olekaan lahjakoiria: kaikki kansliain esimiehet ovat kaikkein rehellisimpiä ja jaloimpia ihmisiä; sihteerit vaan ja kirjurit ovat lurjuksia.