— "Mutta kuolleitahan ne ovat".
— "No kukas niitä eläviksi sanoo? Siitäpä teillä onkin tappiota, että ne ovat kuolleet; teidänhän pitää maksaa niistä henkirahat, mutta minä teidät päästän kaikista puuhista ja maksuista. Ymmärrättenkös? Enkä ainoastaan päästä maksuista, vaan vieläpä annan teille viisitoista ruplaa. No, onko selvä nyt?"
— "Enpä tosiaankaan tiedä", lausui eukko verkalleen. "Enhän minä ole milloinkaan myönyt kuolleita".
— "Sitä minäkin. Ihmehän olisi ollutkin, jos olisitte niitä myöskennelleet. Vai luuletteko, että niistä on todellakin jotakin hyötyä?"
— "No enhän minä sitä luule. Mitäs hyötyä niistä voisi olla? Ei niistä ole hyötyä mitään. Se se vaan on vähän niinkuin vaikeata, että ne ovat jo kuolleita".
— "Tuollapa muijalla on kova pää, näen mä", arveli Tshitshikow itsekseen. "Kuulkaapas nyt! Ajatelkaahan te toki: itseännehän te köyhdytätte, kun maksatte henkirahoja kuolleittenkin edestä!…"
— "Älä, hyvä ystävä, puhukaan!" keskeytti emäntä. "Tässä kaksi viikkoa takaperin maksoin päälle puolentoista sadan ja piti vielä assessoriakin voidella…"
— "Sepä se! Mutta ottakaas nyt huomataksenne se, ett'ei enää ole tarvis assessoriakaan voidella, sillä minä se nyt maksan heidän edestänsä, minä ettekä te; minä otan kaikki verot päälleni; vieläpä teen kauppakirjankin omalla kulungillani; ymmärrättenkös te sitä?"
Eukko ajattelemaan. Asia näytti hänestä kyllä vähän niinkuin edulliselta, mutta kovin se nyt vaan oli outoa ja uutta, ja siksipä hän rupesi pelkäilemään, kunhan vaan kauppias ei häntä jollakin tavoin pettäisi: tulihan näet mies tiesi mistä ja vielä öiseen aikaan.
— "No mitäs sanotte, rouva kulta? Tehty kuin tehty, vai?" kysäsi
Tshitshikow.