— "Ei maar, ole hyvä ja päästä minut kotia", puheli vaaleaverinen; "minun pitää lähteä kotia".
— "Joutavia, joutavia; en päästä!"
— "Ei, mutta toden totta, vaimoni suuttuu; nythän sinä saatat käydä tämän herran vaunuihin".
— "Ei sanaakaan! Älä ajattelekaan!"
Valkoverinen oli yksi niitä ihmisiä, joitten luonteessa ensi silmäykseltä on jonkunlainen itsepintaisuus. Tuskin olet suusikaan avannut, niin he jo ovat valmiit väittelemään, eikä luulisi heidän kuuna kullan päivänä suostuvan siihen, mikä ilmeisesti sotii heidän ajatustansa vastaan, ei luulisi heidän milloinkaan sanovan tuhmaa viisaaksi ja kaikista vähemmin taipuvan tanssimaan toisten huilun mukaan, mutta loppujen lopussa ilmautuukin heidän luonteensa pehmeys; he suostuvat juuri siihen, mitä ovat vastustaneet, sanovat viisaaksi sitä, mikä tuhmaa on, ja lähtevät kuin lähtevätkin solkenaan tanssimaan toisten huilun mukaan, sanalla sanoen, kuuseen kurkottavat, katajahan kapsahtavat.
— "Joutavia!" virkkoi Nosdrew, kun valkoverinen yritti vielä sanoa jotakin, pani hänelle lakin päähän ja — valkoverinen läksi heidän mukaansa.
— "Entäs ryypystä; hyvä herra…" sanoi ämmä.
— "Vai niin, kyllä, kyllä. Kuules, lanko kulta, maksapas sinä ryypystä, ole niin hyvä. Minulla ei ole kopekkaakaan taskussa".
— "Paljonko tulee?" kysyi lanko kulta.
— "Paljonkopas siitä tulee! Kaksi riunaa kaikkiaan", vastasi ämmä.