Mutta pianpa kaikki tyytymättömät, kesken kaikkia sydämmen purkauksia, käänsivät huomionsa toisaalle. Kaikki, yksin kuskikin, havahtivat ja toipuivat vasta silloin kuin heidän päällensä syöksi kuusivaljakkoiset kaleskat ja melkein heidän päänsä päällä kajahti kaleskoissa istuvain naisten huudot sekä vieraan kuskin tora ja uhkaukset.
— "Senkin vietävä! Enkös minä huutanut sulle täyttä kulkkua: käännä oikealle, tarhapöllö! Humalassako sinä olet, vai?"
Selifan huomasi olleensa huolimaton, mutta milloinkas Venäläinen toiselle vikansa tunnustaa? Niinpä Selifankin otti mahtavan ryhdin ja vastasi:
— "Mitäs sinä sitten päätäsi seinään ajat? Kapakkaanko sinä silmäsi jätit oppiin, vai?"
Hän rupesi nyt peräyttämään hevosiansa, päästäksensä irti vieraitten hevosten valjaista, mutta valjaat ne sekaantuivat vaan kahta pahemmin.
Papurikko se uteliaana nuuski uusia kumppaneita, joita oli tulla tupsahtanut kummallekin puolen.
Naiset kaleskoissa katselivat sillä väliä tätä kaikkea, kauhistus kasvoillansa. Toinen heistä oli vanha, toinen nuori, kuudentoista iässä, kullan keltaiset hivukset varsin sievästi ja somasti kammattuina hänen pienessä päässään. Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat pyöreä-piirteisiä kuin tuore kananmuna ja niinpä niissä asui semmoinen valkoinen kuultokin kuin munassa, koska sitä tuoreena, vasta saatuna pitelee ruskeissa käsissänsä emäntäpiika, pitelee vasten valoa ja sen hyvyyttä tutkii, ja se lävitsensä laskee sätehet päivän paistavaisen. Hänen hienoiset korvansa ne kuulsivat nekin, punertaen, koska kävi niitten lävitse lämpöinen valo. Lisäksi vielä säikähdys avonaisiksi jääneillä huulilla, kyynelet silmissä — kaikki tuo oli hänessä niin armasta, että sankarimme katseli häntä kotvan aikaa, vähääkään huolimatta hevosten ja kuskien välisestä sekaannuksesta.
— "Pane takaisin, sinä Nishniläinen naakka!" huusi vieras kuski.
Selifan nykäsi ohjaksia taakse päin, vieras kuski teki samoin, hevoset peräytyivät ensin vähäsen, vaan takertuivat sitten uudelleen, astuin vetohihnain yli. Tässä tilaisuudessa mielistyi papurikko niin kokonaan uuteen tuttavuuteen, ett'ei ensinkään tahtonut päästä pälkähästä, johon käsittämättömät kohtalon vaiheet olivat sen panneet. Se nosti turpansa uuden tuttavansa kaulalle ja näkyi jotakin kuiskuttavan sille korvaan, — kauheata lorua kaiketikin, sillä toinen ravisteli korviaan alinomaa.
Tähän kahakkaan ennätti jo keräytyä talonpoikiakin, sillä kylä oli kaikeksi onneksi lähellä. Tämmöinen näky se on talonpojalle sulaa autuutta, aivan kuin Saksalaiselle sanomalehdet tai klubi, ja siksipä heitä olikin pian vaunujen ympärille kokoontunut suunnaton joukko; kylään olivat jääneet ainoastaan akat ja pienet lapset. Vetohihnat päästettiin auki; muutama turpatalkkuna papurikolle pakotti sen peräytymään; sanalla sanoen, hevoset selvitettiin ja eroitettiin. Mutta — lienevätkö jo pahaksensa panneet hevoset siitä, että heidät oli kumppaleista eroitettu, vai lienevätkö muuten hullulle tuulelle tulleet, en tiedä, summa vaan se, etteivät he liikahtaneet paikaltansakaan, vaikka kuinka läiskyi kuskin ruoska. He seisoivat kuin naulatut. Talonpoikain osan-otto kasvoi nyt äärettömiin. Kilvassa nyt sateli heiltä neuvoja: