— "Menes sinä, Anttu poika, taluttamaan oikean puolista riiprässiä; ja
Simo setä nouskoon aisahevosen selkään! Nouse nyt, Simo setä!"

Pitkä ja laiha Simo setä, punapartainen, kiipesi keskimmäisen hevosen selkään ja oli tässä asemassaan niinkuin mitkä kellonjalat maan kirkossa tahi paremmin sanoen, semmoinen koukku, jolla vettä nostetaan kaivoista. Kuski läiskäytti hevosiaan, vaan se oli turhaa: ei ollut apua Simo sedästä vähääkään.

— "Älkääs nyt, älkääs nyt!" huusivat talonpojat. "Käypäs sinä, Simo setä, riiprässin selkään, niin Timo setä käy aisahevoselle!"

Timo setä, harteva mies, parta musta kuin sysi ja vatsa semmoisen hirmuisen samovarin kaltainen, jossa makuvaria keitetään kohmettuneelle markkinaväelle, kävi kernaasti aisahevosen selkään, joka hänen allaan painui melkein maahan asti.

— "Kyllä nyt menee", huusivat ukot. "Läimäytäpäs tätä tässä, läimäytäpäs oikein miehen kädestä! Iskepäs tätä voikkoa; mitähän se siinä nyt kiemuroi ja keppuroitsee kuin mikä vekara!"

Mutta kun ei tästäkään keinosta ollut mihinkään, kun ei apua lähtenyt mistään läimäyksestä eikä iskusta, niin kiipesi sekä Simo setä että Timo setä kumpikin aisahevosen selkään; riiprässille nostettiin Anttu poika. Kuski menetti viimein malttinsa ja ajoi tipo tiehen Simot ja Timot, ja hyvinpä hän siinä tekikin, sillä hevosista löylysi jo semmoinen höyry, niinkuin olisivat yhtämittaa, henkeä vetämättä nelistäneet koko kestikievarin välin. Hän antoi niiden levähtää hetkisen, jonka perästä ne läksivät liikkeelle muitta mutkitta.

Kaiken tämän puuhan ja melun aikana oli Tshitshikow katsellut varsin tarkasti nuorta naista kaleskoissa. Oli hän muutaman kerran yrittänyt puhutellakin häntä, mutta sikseen se oli jäänyt, miten lie jäänytkään. Naiset läksivät ajamaan edelleen. Tuo kaunis pääkkönen ja hienot kasvojen piirteet ja hieno vartalo katosivat kuni näky, ja jäljellä oli taaskin vain maantie, vaunut, kolme hevosta, jotka lukija jo tuntee, Selifan, Tshitshikow sekä sileät ja autiot kedot.

Kaikkialla elämässä, kaikkialla — olkoon sitten kesken sen koleita, karkeita ja köyhiä tahikka epäsiivoja ja homeisia kerroksia tahi kesken yksitoikkoisen kylmiä ja ikävän tesmällisiä ylhäisiä säätyjä, — kaikkialla sattuu edes kerran ihmisen tielle ilmaus, joka on aivan toisenlainen kuin kaikki, mitä hän on siihen asti nähnyt, ja tämä se edes kerran herättää hänessä tunteen, joka on aivan toisenlainen kuin kaikki ne, mitä hänen koko elämänsä ikänä on tähän asti sallittu tuntea. Kaikkialla, poikki surujen suurimpainkin, joista elämämme on kudottu, iloisesti lennähtää kerran välkkyvä ilo, niinkuin lennähtää loistavat vaunut, kultaisine valjaineen, komeine hevosineen ja säihkyvine kimalteluineen, äkkiä, odottamatta, ohitse köyhän, syrjäisen kylän, joka ei siihen asti ole nähnyt mitään muuta kuin maalaisten rattaita, ja kauan vielä ukot seisovat, haukotellen, suu auki, eivätkä vieläkään pane lakkia päähänsä, vaikka jo aikaa sitten ovat ohitse kiitäneet ja näkyvistä kadonneet ihmeelliset ajokalut. Niinpä kaunotarkin, kultakutrinen, ilmestyi äkkiä, aivan odottamatta kertomukseemme ja yhtä äkkiä katosikin. Annas, että olisi tuossa Tshitshikow'in sijaan sattunut joku kaksikymmenvuotias nuorukainen, — oli se sitten husari tai ylioppilas taikka muutoin joku, ken vast'ikään on alkanut elämänsä, — niin taivas! mitä kaikkea olisikaan herännyt, liikahtanut, äänehen käynyt hänessä! Kauan aikaa olisi hän järkähtämättä seisonut paikoillaan, mieletönnä katsoen kaukaisuuteen, unohtaen tien ja kaikki vastaiset nuhteet ja torat vitkailemisesta, unohtaen oman itsensä ja virkansa ja maailman ja kaikki mitä maailmassa on.

Mutta meidänpä sankarimme olikin jo keski-ikäinen mies ja luonteensa harkitsevaista, jäähtynyttä. Kyllä hänkin ajatuksiinsa vaipui, mutta hän ajatteli perinpohjaisemmin; hänen ajatuksensa eivät olleet tuulen tupia, olipa niissä paljon perustettuakin.

— "Kelpo naikkonen!" virkkoi hän, avaten rasiansa ja nuuskaten. "Mutta mitäs hänessä oli varsinaista hyvää? Se hänessä juuri on hyvää, että hän on vast'ikään päästetty jostakin pensionista tahi kasvatuslaitoksesta, että hänessä, niinkuin sanotaan, ei ole vielä mitään ämmämäistä, toisin sanoen, juuri semmoista, mikä heissä on kaikkein pahinta. Nyt hän on vielä kuin lapsi, kaikki on hänessä niin vilpitöntä; hän sanoo, mikä mieleensä johtuu, purskahtaen nauruun, kun naurattaa. Hänestä voi tehdä mitä vaan tahtoo, hänestä saattaa tulla ihminen, mutta saattaa tulla roskaakin, — ja roskaa hänestä tuleekin! Annahan vaan, kun mamma kullat ja täti kullat hänen kimppuunsa käyvät! Yhdessä ainoassa vuodessa mättävät he hänet niin täpösen täyteen kaikkea ämmämäistä, ett'ei tunne häntä oma isäkään. Yks kaks, niin on hänessä pöyhkeyttä ja teeskentelyä; hän alkaa liikkua ulkoa-opittujen sääntöjen mukaan, hän alkaa päätänsä särkeä ja tuumia, kenenkä kanssa ja mitenkä ja kuinka paljon hänen sopii puhua, kehen hänen sopii katsoa; hän alkaa pelätä joka hetki, ett'ei sanoisi enempää kuin tarvis on, hän sekaantuu viimein ja selkkaantuu, ja päätös on se, että hän rupeaa valehtelemaan ikänsä kaiken, ja niinpä hänestä tulee semmoinen, että hiis ties mikä se onkaan!"