Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:
— "Hauskaa olisi kumminkin tietää, kenenkä tytär hän on! Mikä ja millainen on hänen isänsä? Onko hän rikas, hyvänsävyinen tilan-omistaja, vaiko muutoin vaan kelpo mies, takanansa kunnon pääomat, jotka on palveluksessa ollessa ansaittu? No niin, olkoonpa, että tällä tytöllä olisi pari sataa tuhatta myötäjäisiä, niin tulisihan hänestä varsin makea palanen, tulisi. Siinähän olisi, kuten sanotaan, kunnon mies löytänyt onnensa".
Kaksisataa tuhatta ruplaa alkoi kuvitella niin kovin viehättävästi hänen mielessänsä; jopa häntä oikein suututti, ett'ei hän sillä välin, kuin puuhaa vaunujen ympärillä kesti, ollut tiedustanut eturatsastajalta tahi kuskilta, ketä matkustajat olivat. Kohtapa kumminkin tuli näkyviin Sobakevitsh'in kylä, ja tämä se haihdutti hänen haaveilunsa ja käänsi ne jälleen niitten varsinaiseen esineesen.
Kylä näytti hänestä jotenkin isolta. Kaksi metsää, toinen koivu-, toinen havumetsä, levitteliivät sen kummallakin puolen kuni kaksi siipeä, toinen tummempana, toinen heleämpänä. Näitten keskessä näkyi talo, katto punainen ja seinät tumman harmaat tahi, oikeammin sanoen, aution harmaat; silminnähtävästi oli rakennusmestari koko rakentamisen aikana taistellut isännän aistin kanssa. Rakennusmestari oli ollut turhan tarkka yhdenmukaisuuden suosija, isäntä taas mukavuuden rakastaja, ja siksipä oli isäntä lyöttänyt yhdellä seinällä kiinni kaikki vastapäiset akkunat ja koverruttanut niitten sijaan yhden ainoan pienen akkunan, joka varmaankin oli tullut tarpeeksi pimeätä säilyhuonetta varten. Päätyseinä ei sekään tullut aivan keskikohdalle, sillä arkitehtin ponnistuksista huolimatta oli isäntä hakkauttanut pois sivulta yhden pylvään, niin että neljän, ensin määrätyn pylvään asemesta oli ainoastaan kolme. Pihan ympärille oli tehty luja ja tavattoman paksu puinen piste-aita. Tilan-omistaja oli nähtävästi pitänyt suurta huolta rakennuksensa käytännöllisestä puolesta. Tallit, vajat ja kodat oli rakennettu aimo hongista, joitten oli määrä kestää iät kaiket. Talonpoikain tuvat olivat nekin ihmeen tukevia; ei siinä ollut leikkauksia eikä muita koristeita ja konsteja vaan kaikki oli lujaa ja kestävää. Kaivon salvoskin oli tehty niin kovasta tammesta, ett'ei moisesta muuta takenneta kuin myllyjä ja laivoja. Sanalla sanoen, mihin vaan Tshitshikow silmänsä käänsi, kaikkialla näki hän jäykkää, järkähtämätöntä, jotakin raakaa, kömpelöä järjestystä.
Kuistin eteen ajaessaan huomasi hän akkunassa melkein yht'aikaa kahdet kasvot: naisen kasvot, myssy päässä, kapeat ja pitkät kuin kurkku, sekä miehen kasvot, pyöreät ja leveät niinkuin Moldavan kurpitsit, joista Venäjällä tehdään balalaikoja [kitaran tapaisia soittimia. Suoment. muist.], kaksikielisiä, koreita balalaikoja, joilla koreilee ja huvitteleikse kaksikymmenen-vuotias poika, reipas ja pulska poika, silmää iskien ja vihellellen tytöille valkorintaisille ja valkokaulaisille, koska tulevat nämä kuuntelemaan helähtelyä hiljaisen soittimen. Akkunaan ilmaantuneet kasvot katosivat samalla hetkellä. Kuistille tuli lakeija, harmaassa, lyhyessä nutussa, jossa oli sininen pystykaulus. Hän saatti Tshitshikow'in eteiseen, jonne jo tuli itse isäntäkin. Nähtyään vieraansa, hän virkkoi jyrkästi: "Olkaa niin hyvä!" ja saattoi vieraansa sisään.
Tshitshikow katsahti syrjästä Sobakevitsh'iin, ja tällä kertaa oli tämä hyvin paljon keskinkertaisen karhun näköinen. Yhtäläisyyden näytteeksi oli hänellä frakkikin aivan karhun karvainen, hihat pitkät, housut pitkät; hän käydä käämyröitteli vinoon ja viistoon ja astui alinomaa ihmisten jaloille. Hänen kasvojensa väri oli tulinen ja punerva, niinkuin vaskisessa viiden kopekan rahassa. Maailmassa, niinkuin kukin tietää, on viljalta semmoisia ihmisiä, joitten valmistelemisessa luonto ei ole paljoa päätänsä särkenyt eikä käyttänyt hienoja työkaluja, niinkuin viiloja, nävereitä y.m., vaan suorastaan vaan hakata kolhi tarmonsa takaa; iski kirveellänsä kerran — nenä tuli, iski toisen — huulet tuli, väänsi puralla silmä-parin ja niinpä sitten raapimatta, riipimättä, laski maailmaan, sanoen: "elä!" Semmoinen lujasti ja merkillisen tukevasti tehty pää oli Sobakevitsh'illakin. Hän piti päätänsä enemmän alaalla kuin koholla, kaulaansa hän ei kääntänyt ensinkään ja tämmöisestä kääntymättömyydestä oli seurauksena se, ett'ei hän koskaan katsonut siihen, jonka kanssa puheli, vaan aina joko uunin kolkkaan tahi oveen. Tshitshikow katsahti häneen vielä kerran, heidän kulkeissaan ruokasalin kautta. Karhu, mikä karhu! Hyvin tietäen hänen tapansa astua muitten ihmisten jaloille, astui Tshitshikow hyvin varovasti ja laski hänet aina edelleen. Isäntä näkyi itsekin tuntevan tämän heikkoutensa ja kysäsi samassa:
— "Häiritsinkö minä teitä miten?"
Tshitshikow kiitti vaan, sanoen, ett'ei vielä ole mitään häiritystä tapahtunut. Heidän tultuansa vierashuoneesen, viittasi Sobakevitsh nojatuoliin ja virkkoi taas: "Olkaa hyvä!". Tshitshikow istui ja katsahti seiniin ja niillä riippuviin kuviin. Ne kuvasivat kaikki tyyni uljasta väkeä, kreikkalaisia sotapäälliköitä täydessä ko'ossa. Siellä oli Maurokordato, punaiset housut jalassa, univormu päällä ja silmälasit nenällä. Siellä oli Miaulis, Kanaris. Kaikilla näillä sankareilla oli niin paksut sääret ja niin kamalan tuuheat viikset, että oikein pintaa karmi, Tukevain Kreikkalaisten joukkoon oli — ties mistä syystä ja mitä varten — saanut sijansa Bagration, laiha ja harmaapäinen, pikkusia lippuja ja tykkejä alapuolella, ja peräti kapeissa puitteissa. Sitä seurasi jälleen kreikkalainen sankarinainen Bobelina, jonka toinen jalka oli isompi niitä teikareita, joita nykyiset salonit ovat täynnä. Isäntä kun itsekin oli terve ja roteva, niin näkyi hän tahtovan, että hänen huoneensa koristeenakin olisi terveitä ja rotevia ihmisiä. Bobelinan vieressä, aivan akkunan luona, riippui häkki, josta kurkisteli tummankarvainen, valkopilkkuinen rastas, sekin hyvin Sobakevitsh'in näköinen. Isäntä ja vieras olivat tuskin ennättäneet olla ääneti kahta minuttia, niin ovi aukeni, ja sisään astui emäntä, ko'okas rouva, päässä myssy, koristettu kotona painetuilla nauhoilla. Hän tuli sisään arvokkaasti, suorana kuin palmu.
— "Se on eukkoni, Feodulia Ivanovna!" sanoi Sobakevitsh.
Tshitshikow nousi suutelemaan rouvan kättä, jonka tämä melkein sysäsi hänen huuliinsa, jolloin Tshitshikow'illa oli tilaisuus huomata, että kädet oli pesty kurkkuvedellä.