— "Kultaseni, salli minun esitellä", jatkoi Sobakevitsh, "Pavel Ivanovitsh Tshitshikow! Kuvernörin ja postimestarin luona oli minulla kunnia tutustua hänen kanssaan".
Feodulia Ivanovna pyysi istumaan, sanoen myöskin: "Olkaa hyvä!" ja nyykäyttäen päätään, kuten näyttelijättäret, jotka esittävät kuningattaria. Hän istui sitten sohvaan, kääräysi merinokankaiseen huiviinsa eikä sitten räväyttänyt silmiänsäkään.
Tshitshikow nosti jälleen silmänsä ja näki jälleen Kanaris sankarin, jolla oli niin paksut sääret ja loppumattomat viikset, näki Bobelinan ja rastaan.
Kului melkein kokonaista viisi minuttia, eikä kukaan virkkanut sanaakaan; kuului vaan, kuinka rastas nokallaan koputteli häkin pohjaa, jossa sillä oli jyviä. Tshitshikow loi vielä kerran silmäyksen ympäri huonetta: kaikki tyyni oli siinä tukevaa ja kömpelöä suurimmassa määrässä, ja kaikilla oli niin omituinen yhtäläisyys isännän kanssa. Vierashuoneen nurkassa seisoi paksu pähkinäpuinen piironki, neljällä peräti tölppömäisellä jalalla, — karhu, mikä karhu, pöytä, nojatuolit, muut tuolit — kaikki oli samaa raskasta, levotonta laatua. Sanalla sanoen, jok'ainoa esine, jok'ainoa tuoli näkyi virkkavan: "minäkin olen Sobakevitsh'in näköinen!"
— "Me muistelimme teitä presidentin Ivan Grigorjevitsh'in luona", virkkoi viimein Tshitshikow, nähtyään, ett'ei kukaan ota puhetta alkaaksensa. "Viime torstaina olimme siellä. Erittäin hauska ilta".
— "Niin, minä en ollut siellä silloin", vastasi Sobakevitsh.
— "Kelpo mies!"
— "Kuka niin?" kysyi Sobakevitsh, katsoen uunin nurkkaan.
— "Presidentti".
— "Teistä kai näytti vaan niin; hän on olevinaan vapaamuurari, mutta on semmoinen pöllö, ett'ei maailmassa mointa".