Talonpoika näkyi käyvän ymmälle.

— "Etkö tiedä?"

— "En tiedä, herra, en".

— "Oletpa sinäkin! Pää jo miehellä harmaisin käy, etkä vielä tiedä
Pljushkin'ia, saituria, sitä, joka väkensä nälällä näännyttää!"

— "Niin, tuotako reikänuttua, paikkapöksyä!" huudahti talonpoika. Kyllä hän vielä lisäsi yhden sanan, sangen sattuvan sanan, mutta kosk'ei sitä käytetä sivistyneessä puheessa, niin jätämme sen sikseen. Hyvin se kumminkin mahtoi olla osattu, koskapa Tshitshikow aina väliin naurahteli vielä silloinkin, kuin mies jo oli kadonnut näkyvistä ja vaunut ajaneet hyvän matkaa eteenpäin.

Voimakas on Venäläisen sana, ja jos hän kerran kelle liian nimen napsauttaa, niin heimoon se menee, koko sukuhun suureen, ja mukana se menee palvelukseen ja virkaeroon ja Pietariin ja maailman ääriin, ja vaikka sä sitten kuinka koettaisit pyhkiä ja koristella liikaa nimeäsi, — turha kaikki: rääkäyttää kuin rääkäyttääkin se oman itsensä, kuni kaarne nimensä, ja selvään sanoo, mistä on kotoisin lintu. Tesmälleen sanottu sana on niinkuin kirjoitettukin: sitä et saa kirveelläkään irti. Ja kuinka tesmällistä onkin kaikki, mikä lähtee Venäjänmaan sydänosista, missä ei ole saksalaisia eikä suomalaisia eikä muitakaan heimoja, vaan missä kaikki on omaa omituista, vapaata ja uljasta venäläistä älyä, joka ei käy kylästä sanaa, eikä haudo sitä kuin kana muniansa, vaan kerrassaan paiskaa sen valmiina, kuin elin-aikaisen passin, eikä siinä sitten enää tarvitse lisäillä, millainen on muka nenä ja mimmoiset ovat huulet, — yhdellä piirteellä se on kuvannut sinut kantapäästä kiireesen asti.

Niin lukematon kuin on kirkkojen, luostarein paljous, kupoleineen ja risteineen, pyhässä kunnioitettavassa Venäjän maassa, yhtä lukematon on myös heimojen, sukujen ja kansain paljous, jotka hyörivät ja pyörivät, puuhaavat ja pauhaavat maan päällä. Ja jokaisella kansalla, joka itsessänsä kantaa tarmonsa todistuksen ja joka on täynnä sielun luovaa kykyä, selvää omituisuutta ja muita Jumalan lahjoja, — jokaisella kansalla on oma omituinen sana, jolla se, lausukoon minkä esineen hyvänsä, samassa myös lausuu osan omaa luonnettansa. Sydämmen tuntemista ja syvää elämän viisautta tietää Englantilaisen sana; keveänä keikarina välkähtää ja lennähtää Franskalaisen lyhyt-ikäinen sana; näppärästi keksii Saksan mies viisaan, laihan sanansa, joka ei ole jokaisen ymmärrettävissä; mutta eipä löydy sanaa, niin huimaa, niin rohkeata, joka niin olisi syöksähtynyt sydämmen sopukasta, niin kuohuilisi ja ilpo elävänä korskuilisi, kuin kohdalleen osattu venäläinen sana.

VI LUKU.

Ennen muinoin, nuoruuteni päivinä, kerran vilahtaneina ja sitten iäksi kadonneina lapsuuden päivinä, tuntui minusta aina hauskalta lähestyä ensi kerta vierasta paikkaa, joko kylän pahaista tahi vähäistä maaseudun kaupunkia tahi kirkonkylää tahi esikaupunkia, — paljon hupaista siinä aina keksivät lapsen uteliaat katseet. Jokainen rakennus, kaikki, missä vähänkin oli jotakin huomattavaa omituisuutta, kaikki se veti huomiotani puoleensa, vaikutti minuun. Milloin kivinen kruunun kartano, tunnettua rakennustapaa, puolet akkunoista väärin tehtyjä, ypöyksinään seista töröttäin, ympärillään kasa porvarien yksinkertaisia, huononpäiväisiä, hirsistä veistettyjä taloja; milloin pyöreä, säännöllinen kupoli, läkkilevyillä katettu, lumipuhtaaksi valkaistun uuden kirkon päällä; milloin tori, milloin kaupunkiin sattunut maalaisteikari, — kaikkeen kiintyi raitis, tarkka huomio, ja niinpä minä, kurottaen päätäni matkarattailta, katselin jotakin ennen näkemätöntä nutun kuosia ja puulaatikolta, täynnä nauloja, ja kauas jo kellertävää tulikiveä ja rusinoita ja saippuata, joita vilkkueli puodin ovesta ja niitten vieressä lasipurkkeja, täynnä kuivaneita Moskovan konfekteja; — niinpä katselin minä sivulla kulkevata jalkaväen upseria, Jumala ties mistä läänistä hän oli osunut tänne syrjäiseen seutuun ikävöimään; katselin kauppiasta, joka vilahti ohitseni sibirka-nutussa, istuen kilparattailla; heitä katselin minä ja ajatuksissani siirryin heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Tuossa meni ohitseni pikkukaupungin virkamies, — minä heti mietiskelemään: mihinkähän hän menee nyt, iltaako viettämään virkaveljensä luokse vai suoraanko kotiansa, ja siellä hän ensin istuu puolen tunnin verran kuistilla, kunnes jo kokonaan rupeaa hämärtämään, ja käy sitten varhaiseen illallispöytään äitinsä kanssa ja vaimonsa kanssa ja kälynsä kanssa ja kera koko perheensä; ja mitähän he siellä puhelevat sillä aikaa kuin piikatyttö, helmikaula, taikka passaripoika paksussa kurtikassa tuo pöydälle, vasta sopan jälkeen, talikynttilän kototekoisessa pitkä-ikäisessä kynttiläjalassa. Lähestyessäni hovinherran kylää, katselin minä uteliaasti korkeita, kapeita puisia kellonjalkoja tai leveätä, tummaa vanhaa puukirkkoa. Kutsuvaisina vilkkuivat kaukaa, puitten lehdistön välistä, hovin punainen katto ja valkoiset savupiiput, ja kärsimätönnä odottelin minä, milloinka puistot, jotka piirittivät sitä kummaltakin puolen, aukenevat, ja hovi tulee näkyviin kokonaan, ja voi! ei ollut silloin sen ulkomuoto ensinkään typerää mielestäni. Ja ulkomuodosta minä koettelin arvata: kuka on hovinherra, onko hän paksu ja onko hänellä poikia vai kokonaistako kuusi tytärtä, heleine nauruineen, kisoineen ja karkeloineen, ja nuorin sisar välttämättömästi kaunotar, ja lienevätkö he, arvelin edelleen, mustasilmäisiä ja onko hän itse hauska mies vai jörömäinen kuni syyskuu viimeisinä päivinänsä, ja almanakkaako hän tutkii, puhuen nuorisolle ikävistä asioista, rukiista ja ohrasta…

Nyt sitä vastaan lähestyn minä kylmäkiskoisena jokaista outoa kylää ja kylmäkiskoisena katselen sen typerää ulkomuotoa; ei tunnu kodikkaalta mun jäähtyneelle katseelleni, minua ei naurata, ja mikä ennen olisi herättänyt vilkasta liikettä kasvoille, naurua ja haastelua herkeämätöntä, se luisuu nyt ohitseni, ja kylmä äänettömyys asuu mun liikkumattomilla huulillani. Voi nuoruuttani, voi! Tshitshikow aina vaan väliin naurahteli, muistaessaan talonpojan antamaa Pljushkin'in liikanimeä, eikä huomannutkaan hän, kun jo oltiin keskellä avarata kylää, jossa oli koko joukko taloja ja katuja. Sen osoitti hänelle kumminkin melkoinen täräys hirsillä lasketulla kylän kadulla, jonka rinnalla kaupungin kivikatu on itse tasaisuus. Nämä hirret ne nousivat ja vaipuivat aivan kuin klaverin soittimet, ja ken vaan ei ollut varoillansa, se sai joko niskaansa kuhmun tahi otsaansa mustelman, ja sattui niinkin, että hän omilla hampaillansa tuli kipeästi puraisneeksi poikki oman kielensä pään. Kaikki puutalot huomasi hän olevan peräti rappeutuneessa tilassa: hirret olivat vanhoja ja mustia; katot monissa kohdin hataroita kuin seula; muutamissa oli jäljellä ainoastaan kurkihirsi, jossa ruoteet törröttivät kuin mitkä kylkiluut. Näytti siltä kuin olisivat tupain isännät itse kiskoneet irti paanut ja malot, arvellen, niinkuin totta onkin, ett'ei sateella käy kattoa paneminen ja poudallahan se ei vuodakaan, eikä mies viitsi tuvassa kuhnustella ja kahnustella, kun on lääniä kapakassakin ja maantiellä ja, sanalla sanoen, vaikka missä. Akkunoissa ei ollut laseja; muutamat olivat tukitut rievuilla tahi mekolla; pienet ulko-kyljet piste-aitoineen, joita ties mistä syystä tehdään muutamiin Venäjän tupiin, olivat kallistuneet ja rumiksi mustuneet. Tupain takaa näkyi useissa paikoin oikein rivittäisin suuria vilja-aumoja, nähtävästi hyvinkin vanhoja; ulkoa ne näyttivät vanhoilta, huonosti poltetuilta tiileiltä; niitten päässä kasvoi jos jonkinlaista ruohoa, mutta niitten kylkiä jo pensas tapaili. Vilja oli nähtävästi hovin omaa. Aumain ja vuotavain kattojen välitse kohoili ja välkkyi ilman kantta vasten, milloin oikealta milloin vasemmalta, miten päin vaunut milloinkin kääntyivät, kaksi maakirkkoa vieretysten, toinen autio puukirkko, toinen kivinen, keltaseinäinen, pilkuissa ja halkeamissa. Rupesi jo osittain näkymään itse hovikin, kunnes viimein kokonaan tuli näkyviin siitä kohden, mihin tupain rivi päättyi ja mistä alkoi aukea kaalimaa, matalan, paikottain särkyneen aitauksen sisässä.