Raihnaisena sotavanhuksena katseli tämä kummallinen linna, pitkä, suunnattoman pitkä. Paikoin oli siinä yksi kerros, paikoin kaksi; mustalla katolla, joka ei kaikista kohdin saattanut verhota talon rappeutta, seista törrötti kaksi katselumajaa eli belveder'iä vastatusten, kumpikin jo horjuvia ja kumpikin vailla sitä maalia, jolla ne joskus maailmassa oli sivelty. Rakennuksen seinistä oli paikottain rappaus pudonnut pois, jättäen näkyviin päre-risteikön. Seinät olivat nähtävästi saaneet monta kovaa kokea sateista ja myrskyistä ja syksyisistä rankkasäistä. Akkunoista ei ollut toimessa kuin kaksi, sillä muut olivat luukuilla peitetyt, muutamatpa oikein laudoilla kiinni lyödyt. Nämä kaksi akkunaa olivat nekin puoli-sokeita; toiseen oli liimattu sininen sokeripaperi.
Vanha, avara puutarha alkoi talon takana, ulottui sieltä kylään ja levisi kauas kedoille saakka. Tämä metsistynyt ja kuivanut puisto se oli ainoa, joka toi raittiutta tälle avaralle kylälle ja yksin oli kaunis viran-omaisessa rappiossaan. Vehreinä pilvinä ja säännöttöminä, tuutivina kupoleina kuvautuivat taivaan kannella vapaasti kasvaneitten puitten yhtyneet latvat. Jättiläiskoivun valkoinen, latvaton, tuulen tai ukkosen katkaisema runko kohosi tästä vehreydestä, pyöreänä piirteillensä kuni säännöllinen, välkähtelevä marmoripylväs; sen aimo teräväpäinen murros, johon se päättyi ylöspäin kapitelin asemesta, oli kuni lakki tai musta lintu sen lumivalkoisella vartalolla. Humala, tukehduttaen alhaalla seljan ja pihlajan ja metsäpähkinän oksat ja kietaisten sitten koko aidan harjan, kiipesi ylös ja kietoi taittuneen koivun hamaan puoliväliin. Sieltä heittäytyi se alas ja alkoi jo tavoitella muitten puitten latvoja tahi riippueli ilmassa, renkaiksi kääntäen hienot, herkästi tarttuvaiset koukkunsa ja hiljalleen heiluen tuulessa. Siellä täällä oli vehreitä tiheikköjä, auringon valaisemia, ja niitten välillä valoton syvennys, synkkä kuni tumma kita; siimes varjosi sen kokonaan ja hät'hätää pääsi sen mustalta pohjalta vilahtelemaan kapea, koukeroinen polku, lahonneet käsipuut, kallistunut lehtimaja, vanha onttorunkoinen paju, harmaja hiirenherne-puu, joka paksuina harjaksina oli työntänyt pajun takaa esiin, sanomattomasta hoidon puutteesta kuivaneet, toisiinsa sekaantuneet ja takertuneet lehdet ja haarat ja vihdoin nuori vaahteran oksa, työntäen sivulta päin vehreitä, kämmenisiä lehtiänsä, ja yhden alle niistä oli aurinko hyyristynyt, — taivas ties, mitenkä se oli sinne joutunut, ja sepä se antoi vaahteran lehdelle niin ihmeellisen kimaltelun ja välkähtelyn tässä synkässä pimeydessä. Sivulla, aivan puutarhan syrjässä, kohottelivat muutamat, muita korkeammat, haavat suuria variksen pesiä ylös vapiseviin latvoihinsa. Muutamista riippui puoleksi irti temmattuja haaroja alas kuivaneine lehtinensä. Sanalla sanoen, kaikki oli kaunista, jommoista ei keksi luonto eikä taidekaan, vaan jommoista syntyy, kun luonto ja taide lyövät käden kätehen, jolloin ryhmitetylle, usein tolkuttomasti ryhmitetylle ihmiskätten teokselle itse luonto vielä lopullisesti talttansa laskee, keventäen raskaat ryhmät, särkee järeän säännöllisyyden ja turhantarkat leikkaukset, jotka välitsensä päästävät alastoman suunnitelman, ja lämmittää ihmeellisesti kaiken sen, mikä oli syntynyt määränperäisen puhtauden ja järjestyksen kylmässä ilmassa.
Tehtyänsä vielä pari, kolme käännöstä, saapui sankarimme vihdoin itse talon eteen, joka nyt näytti vielä surullisemmalta. Vehreä home kattoi jo laipion lautoja ja portin hirsiä. Piha oli täynnä vanhoja rakennuksia, väentupia, aittoja, kellareita; näistä oikealle ja vasemmalle näkyi muita pihoja. Kaikki tiesi täällä muinaista suurta taloutta, mutta nyt näytti kaikki niin kolkolta. Ei ollut täällä mitään, joka olisi murheellista kuvaa elähdyttänyt, ei auennut ovia, ei kulkenut niissä ihmisiä, ei mitään talouden vilkasta hyörinää ja pyörinää. Pääportti yksin oli auki ja sekin siitä syystä, että pihaan oli paraillaan ajamassa mies, rattailla kuorma, niinimatoilla katettu. Mies oli ikään kuin varta vasetin ilmaantunut tähän elähdyttämään tätä kuollutta paikkaa: muussa tapauksessa olisi tämäkin portti ollut lukossa ja telkeessä, sitä tiesi rautaisessa koukussa riippuva hirveän suuri lukko.
Yhden rakennuksen luona huomasi Tshitshikow pian erään olennon, joka rupesi kinaamaan pihalle ajaneen talonpojan kanssa. Pitkään aikaan ei Tshitshikow osannut päättää, nainenko se oli vai mies. Hänen pukunsa oli aivan epämääräinen, hyvin paljon naisväen kapotin näköinen; päässä semmoinen päähine, jota ämmät maalla pitävät; ääni se vaan tuntui hänestä käheämmältä tavallista naisen ääntä.
— "Ämmä se on", arveli hän itseksensä, vaan samassa jo lisäsi: "Ei maar sentään! — Mutta onpas se vaan ämmä!" sanoi hän vihdoin, katseltuaan sitä tarkemmin. Olento katseli sekin puolestaan häntä tarkasti. Vieras oli hänelle jotakin hyvin harvinaista, sillä hän tarkasti ei ainoastaan Tshitshikow'ia, vaan Selifan'in ja hevosetkin, hännästä hamaan turpaan saakka. Olennon vyöllä riippuvasta avainkimpusta ja siitä, että hän sätti talonpoikaa jotenkin karkeilla sanoilla, päätti Tshitshikow hänen varmaankin olevan emäntäpiian.
— "Kuulepas, muori", sanoi hän astuen alas vaunuistansa, "onkos herra…?"
— "Ei ole kotona", keskeytti emäntäpiika, odottamatta mitä vieras kysyykään, ja lisäsi sitten hetkisen kuluttua: "Mitäs teillä olisi tarvis?"
— "Olisipahan asiaa".
— "Menkää sisään!" sanoi emäntäpiika, kääntäen hänelle jauhoilla ryvetetyn selkänsä. Alempana oli nutussa iso reikä.
Tshitshikow astui pimeään, avaraan eteiseen, josta löyhähti kylmää kuin kellarista. Eteisestä hän joutui kamariin, myöskin pimeään, johon tuli hiukkasen valoa leveästä raosta oven alapuolella. Avattuansa tämän oven, tuli hän vihdoin valoisaan huoneesen, mutta hämmästyi siinä vallitsevaa epäjärjestystä. Näytti siltä kuin olisi talossa par'aikaa pesty lattioita ja tänne hetkeksi koota ryhmätty kaikki huonekalut. Olipa yhdelle pöydälle pantu rikkinäinen tuolikin ja sen viereen kello, jonka lerkku oli pysähtynyt ja johon jo hämähäkki oli ennättänyt kutoa kinojansa. Täällä oli myös, syrjin seinää vasten, kaappi, täynnä vanhan aikuisia hopea-astioita, karahveja ja Kiinan poslinia. Täällä seisoi piironki, koristettu perlamuttisella mosaikilla, joka paikottain oli jo pudonnut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan keltaiset, liimalla täytetyt uurteet. Piirongin päällys oli ajettu täpö-täyteen jos mitäkin: siinä oli tukku hienosti kirjoitettuja paperilappuja, vehreytyneen, kivimunalla varustetun, painon alla, vanhan-aikuinen kirja nahkakansissa ja punareunainen, kokonaan kuivanut sitrona, metsäpähkinän kokoinen, palanen nojatuolin käsipuuta, ryyppylasi ja siinä jotakin nestettä ynnä kolme kärpästä ja lasin päällä kirje, murunen lakkaa, jostakin löydetty rieputilkku, kaksi kynää, tahratut lakilla ja kuihtuneet kuin keuhkotautiset, hammasharja, kokonaan jo kellastunut, — isäntä oli kukaties raapustellut sillä hampaitansa jo ennen kuin Franskalainen maahan tuli.