Seinillä oli ripustettu varsin ahtaalle ja tolkuttomasti muutamia kuvia. Pitkä kellastunut kivipainos, joka kuvasi jotakin tappelua: siinä oli suuret rummut, kirkuvat sotamiehet, kolmikolkkaiset hatut päässä, ja hukkuvia hevosia. Kuva oli ilman lasia punapuisissa puitteissa, hienot pronssijuovat reunoilla ja pronssipyörät kulmissa. Tämän vieressä oli puolen seinää täyttävä öljymaalaus, joka kuvasi kukkia, hedelmiä, leikattua arbusia, metsäsian päätä ja alassuin riippuvaa sorsaa. Keskeltä lakea riippui kynttiläkruunu palttinaisessa säkissä, joka oli pölystä muuttunut silkkiperhon pesäkkeen näköiseksi. Huoneen nurkkaan oli ajettu kasa kaikenlaista karkeampaa tavaraa, semmoista, mikä ei ansaitse asua pöydällä. Mitä siinä oikeastaan oli, sitä oli vaikea sanoa, sillä pölyä oli siinä niin paksulta, että ken siihen koski sai kuin sormikkaat käteensä. Muita selvemmin eroitti siinä osan puulapiota ja vanhan saappaan pohjan. Ei olisi suinkaan saattanut arvata kenenkään elävän olennon asuvan tässä huoneessa, ell'ei sitä olisi ilmoittanut vanha, kulunut lakin lulli pöydällä.

Tshitshikow'in katsellessa tätä kummallista siivoa, avautui sivu-ovi, ja sisään astui äsköinen emäntäpiika, jonka hän oli kohdannut pihalla. Nytpä hän huomasikin tämän olevan enemmän isäntärengin kuin emäntäpiian: emäntäpiika ei ainakaan ajele partaa, mutta tämä juuri näkyi ajelevan, vieläpä harvanlaisestikin, sillä koko hänen leukansa ja leuan-aluksensa muistutti rautalangasta tehtyä sukaa, jolla tallissa hevosia su'itaan. Kysyvin kasvoin odotteli Tshitshikow kärsimättömyydellä, mitä muka isäntärenki sanoo. Isäntärenkipä puolestansa näkyi odottelevan, mitä muka Tshitshikow sanoo. Kummastuneena vihdoin tämmöisestä oudosta odotuksesta, kysäsi Tshitshikow:

— "No onko herra kotona, vai?"

— "Tässä on isäntä", sanoi isäntärenki.

— "Missä niin?"

— "Eikö teillä ole silmiä päässä, vai mitä?" sanoi isäntärenki. "Minä olen isäntä".

Nyt astahti sankarimme ehdottomastikin takaperin ja loi häneen tarkemman katseen. Kyllä hän oli aikanansa nähnyt ihmisiä jos jonkinlaisia, semmoisiakin, joita lukija ja minä emme saa kukaties nähdä milloinkaan, mutta mokomaa ei hän vielä ollut koskaan nähnyt. Kasvoissa ei ollut mitään erinomaista: ne olivat melkein samallaiset kuin muillakin vanhoilla ukoilla; leuka vaan pisti pitkälle ulospäin, niin että hänen piti joka kerta peittää se nenäliinallansa, ett'ei sylkisi siihen. Hänen pienet silmänsä eivät olleet sameita, ne vilkkuivat tuuheain kulmakarvain alta, vilkkuivat kuni hiiret, koska he, pistäen pimeästä loukosta terävät nokkansa, korvat hörkössä ja viiksiänsä väräytellen, katselevat, kurkistelevat, eikö missä ole piilossa kissaa tahi vallatonta poikaa, ja epäluuloisina haistelevat itse ilmaakin. Paljoa merkillisempi oli miehen puku. Mistä hänen aamunuttunsa oli pantu kokoon, sitä ei olisi voinut saada selville keinoilla eikä millään; hihat ja ylä-osa olivat niin rasvaiset ja kiposen kiiltävät, kuin juhti, josta saappaita tehdään; takapuolella repatti kahden liepeen asemesta neljä ja niistä lähti pumpulia tukuttain. Kaulaan oli hänellä myöskin sidottuna jotakin, josta oli vaikea saada selkoa: sukkako se oli vai vyö vaiko vatsakapalo, — kaulahuivi se ei vaan ollut. Sanalla sanoen, jos Tshitshikow olisi kohdannut hänet tuollaisessa puvussa jossakin kirkon ovella, niin olisi varmaankin antanut hänelle rossan, sillä sankarimme kunniaksi on sanottava, että hänellä oli hellä sydän ja ett'ei hän millään muotoa saattanut olla antamatta rossaa.

Mutta tässä ei ollutkaan hänen edessään kerjäläinen, vaan hovinherra. Tällä hovinherralla oli talonpoikia toista tuhatta sielua, ja olisipa ken yrittänyt löytää miestä, jolla olisi ollut niin paljo viljaa, jyvissä ja jauhoissa ja muutoin vaan aumoissa, ja jonka aitat, varastot ja kuivinhuoneet olisivat olleet niin täpösen täynnä palttinoita ja verkoja ja lampaannahkoja, parkittuja ja raakoja, kapakaloja ja maan hedelmiä. Ja olisipa ken pilkistänyt hänen työpihaansa, jossa oli varastossa kaikenlaista puuainetta ja astioita, joita ei milloinkaan käytetty, olisi varmaankin luullut joutuneensa Moskovan lautapihaan, minne nopsat ja nokkelat miniät ja muorit kulkevat piika perässänsä ostoksille ja missä valkoisina nuorina kohoilevat puutarpeet: siinä tynnyriä ja saavia ja sankoa ja kaukaloa, laidallista ja laidatonta, loukkua ja häkylätä, joita akat tarvitsevat pellaviansa varten, ja muuta romua, kahoja hienosta, väännetystä haavasta, tuohilessoja ja paljo kaikenlaista, mitä tarvitsee rikas väki sekä köyhä väki Venäjän maassa. Mitä mahtoi tehdäkään Pljushkin niin suunnattomalla paljoudella senkaltaista tavaraa? Eipä niitä olisi yhden ihmisen ikään tarvittu kahdessakaan semmoisessa hovissa kuin hänen oli; mutta hänenpä mielestään oli tämäkin vielä liian vähä. Tähänkään tyytymätönnä hän käveli joka päivä kylänsä kaduilla, kurkisteli siltain alle, porrasten alle, ja kaikki, mitä tielle sattui, — vanha kengän pohja, ämmältä pudonnut riepu, rautanaula, saviastian sirpale, — kaikki vei hän kotiansa ja pani siihen kasaan, minkä Tshitshikow näki hänen huoneessansa. "Jo meni meidän kalamies pyydyksilleen!" puhuivat talonpojat, nähdessään hänen menevän saalista saamaan. Eikä hänen jälkeensä tosiaankaan ollut tarvis katua la'aista: jos ohitse ajava upseri sattui pudottamaan kannuksensa, niin kannus joutui samassa tunnettuun käteen, jos akka sattui liiaksi toilailemaan ja unohti kaivolle sankonsa, niin sieppasi hän sangonkin. Jos talonpoika sattui tuon näkemään ja paikalla vaati sankoa takaisin, niin hän ei pannut vastaan, vaan antoi varastetun kappaleen takaisin; mutta jos se kerran oli joutunut kasaan, niin ei mikään enää auttanut: hän vannoi sangon olevan hänen omansa, hän oli ostanut sen silloin ja silloin ja siltä ja siltä tahi oli se vaari vainajan peruja. Huoneessansa kokosi hän lattialta mitä vaan näki: lakkapalasen, paperitilkkusen, kynän, ja pani ne piirongille tahi akkunan laudalle.

Ja kumminkin oli aika, jolloin hän oli ollut ainoastaan säästäväinen talon-omistaja, nainut mies ja perheekäs mies, jonka luokse naapuri tuli silloin tällöin päivälliselle, tuli kuuntelemaan häntä ja oppimaan häneltä talouden pitoa ja viisasta itaruutta. Kaikki kävi vilkkaasti ja säännöllisesti: myllyt ja vanutuslaitokset käydä kolisivat, työssä ja toimessa olivat verkatehtaat, höyläpenkit, kehruulaitokset; kaikkialla vallitsi, kaikkialle tunkeutui isännän tarkka silmä, ja lailla uutteran hämähäkin hän nopeasti hyöri ja pyöri taloudellisen verkkonsa päästä niin toiseen. Kovin valtaavia tunteita eivät hänen kasvonsa piirteet ilmaisseet, mutta silmissä asui äly; täynnä kokemusta ja maailman tuntemista oli hänen puheensa, ja vieraan oli hupaista häntä kuunnella. Ystävällinen ja puhelias emäntä oli maan kuulu vieraanvaraisuudestaan; vierasta vastaan kävi kaksi suloista tytärtä, valkoverisiä kumpikin ja tuoreita kuin ruusunkukat; vastaan juoksi vallaton poika veitikka ja antoi suuta kaikille, vähät siitä, oliko se vieraalle mieleen vai ei. Talossa olivat kaikki akkunat auki; yläkerrassa asui franskalainen kotiopettaja, joka ajoi partaansa erittäin taitavasti ja oli kelpo pyssymies: aina hän päivälliseksi toi leirin tai sorsan, toisinaan pelkkiä varpusen munia, joista teetti itsellensä munakakkua, sillä ei kukaan muu koko talossa syönyt semmoista. Yläkerrassa asui myös hänen kansalaisensa, kahden tyttären opettajatar. Itse isäntä tuli päivällispöytään sertukki päällä, vähän kulunut kyllä, mutta siisti; paikkaa ei näkynyt missään. Mutta pian kuoli talon hyvä emäntä, osa avaimia ja pieniä huoliakin siirtyi nyt isännälle. Pljushkin kävi levottomaksi ja, kuten kaikkikin leskimiehet, epäileväisemmäksi ja itarammaksi. Vanhempaan tyttäreensä, Aleksandra Stepanovnaan, hän ei saattanut aivan täydellisesti luottaa, ja oikeassa hän olikin, sillä Aleksandra Stepanovna karkasi pian staabin ratsumestarin kanssa, taivas ties mistä hevosväen rykmentistä, vihitti itsensä hänen kanssaan hätimmiten jossakin puukirkossa, tietäen, ett'ei isä rakasta upsereita, hänellä kun oli semmoinen omituinen ennakkoluulo, että muka kaikki sotaherrat ovat kortinlyöjiä ja tuhlareita. Isä lähetti tyttärensä perään kirouksensa, mutta ei pitänyt huolta takaa-ajamisesta. Talossa tuntui nyt entistä tyhjemmältä. Isännässä rupesi selvemmin ilmaantumaan itaruus; hänen karkeihin hivuksiinsa hierautunut harmaa karva, itaruuden uskollinen kumppani, edisti vielä sen kehkiämistä. Franskalainen opettaja sai eron, sillä pojan tuli jo aika lähteä palvelukseen; franskalainen madame ajettiin pois, sillä pian oli tullut selville, ett'ei hän ollut aivan viaton Aleksandra Stepanovnan ryöstämisjutussa. Poika lähetettiin läänin pääkaupunkiin, jossa hänen oli määrä, isän mielestä, oppia tuntemaan oikeata palvelusta, mutta poika sen sijaan rupesi sotapalvelukseen ja vasta siirtymisen jälkeen kirjoitti isälle, pyytäen rahoja pukua varten. Hän sai tietysti, niinkuin sanotaan jokapäiväisessä puheessa — hittoja kans'. Vihdoinpa viimein tytär, joka oli jäänyt isän kanssa kotiin, kuoli ja isä jäi rikkauksiensa ainoaksi vartijaksi, suojelijaksi ja valtijaksi.

Yksinäinen elämä se oli hyödyllistä höystettä itaruudelle, joka, niinkuin tietty, on nälkäinen kuin susi ja mitä enemmin ahmaa, sitä nälkäisemmäksi käy. Inhimilliset tunteet, jotka eivät hänessä muutoinkaan olleet syviä, kävivät hetki hetkeltä matalammiksi, ja joka päivä katosi aina joku osa tästä kuluneesta rauniosta. Ja sattui näet vielä juuri tähän aikaan, aivan kuin tuoden vahvistusta hänen mielipiteillensä sotaherroista, semmoinen seikka, että poika menetti korttipelissä suuren summan. Hän lähetti pojalleen sydämmensä pohjasta isällisen kirouksensa eikä enää sen koommin välittänyt hänestä vähääkään eikä tiedustellut, oliko poika vielä hengissä vai kuollutko. Vuosi vuodelta sulkeutui talossa yhä useampi akkuna, vihdoin ei ollut enää jäljellä kuin kaksi, joista toinen, niinkuin lukija jo on nähnyt, oli liimattu kiinni paperilla. Vuosi vuodelta poistui näkyvistä yhä useampia talouden haaroja, ja hänen halpa katseensa kiinnittyi paperipalasiin ja höyheniin, joita hän kokoili kammiossaan. Yhä kireämmäksi kävi hän ostajia kohtaan, joita tuli hänen luokseen ostelemaan maan ja talouden tuotteita; ostajat tinkivät ja tinkivät ja lopulta hylkäsivät hänet kokonaan, arvellen, että hittohan se on eikä ihminen. Heinät ja elot märkänivät, aumoista ja pieleksistä tuli lantaläjiä, niin että vaikka olisi kaalia niitten päällä kasvatellut; jauhot kellareissa kovettuivat kiveksi, niin että piti hakkaamalla hakata hienoiksi; verkoihin, palttinoihin ja kotokutoisiin kankaihin oli kamala kajota, ne hajosivat tomuksi. Hän rupesi jo unohtamaan, kuinka paljo hänellä mitäkin oli; hän muisti vaan, missä kohden kaappia seisoi karahvi ja siinä lopuska jonkinlaista höysteviinaa. Hän oli itse pannut karahviin merkin, ett'ei kukaan varkain joisi sitä loppuun. Sen hän muisti ja myös missä paikassa oli huononpäiväinen kynä ja missä lakkamurunen. Sillä välin koottiin talossa maksuja kuin ennenkin. Talonpojan piti tuoda veroa yhtä paljo kuin ennenkin, entinen pähkinävero oli pantu kunkin akan suoritettavaksi, yhtä paljo kangasta oli kankurin määrä kutoa kuin ennenkin. Kaikki tämä sullottiin ja ajettiin aittoihin, ja kaikki tämä lahosi ja kävi reikiin, ja vihdoin tuli hänestä itsestäänkin jonkinlainen lahoreikä ihmiskunnassa.