Tulipa Aleksandra Stepanovnakin pari kertaa ukon luokse pienen pojan kanssa, toivoen saavansa häneltä jotakin. Kuljeksiva elämä staabin ratsumestarin kanssa ei mahtanut tuntua niin viehättävältä kuin ennen häitä oli näyttänyt. Pljushkin antoi kuin antoikin tyttärelleen anteeksi, antoipa lapselle leikitellä jonkun napin pöydältä, mutta rahaa ei antanut. Toisella kertaa tuli Aleksandra Stepanovna kahden lapsen kanssa ja toi hänelle kulitsh'in (vehnäleivän) ja uuden aamunutun, sillä isän aamunuttu oli ollut semmoinen, ett'ei siihen viitsinyt eikä kehdannut katsoa. Pljushkin hyväili lapsensa lapsia, otti heidät polvilleen, toisen vasemmalle ja toisen oikealle, ja hypitti heitä aivan kuin olisivat hevosilla ajaneet; otti myös kulitsh'in ja aamunutun, mutta tyttärelleen ei antanut yhtään mitään. Tyhjin toimin läksi Aleksandra Stepanovna pois.
Semmoinen hovinherra oli Tshitshikow'in edessä. Täytyy sanoa, että moisia ilmiöitä näkee harvassa Venäjällä, jossa ihminen kernaammin levitteleikse kuin kutisteleikse, ja sitä oudompaa tuo on, koska aivan lähellä saattaa asua hovinherra, joka elää ja elamoi huimasti ja reimasti kuin konsanaankin Venäjän herra ja joka, niinkuin sanotaan, polttaa ja paahtaa elämätä pitkin ja poikin. Outo matkustaja pysähtyy, hämmästyneenä katsellen hänen asuntoansa, kummastellen, mikähän ruhtinas lienee äkkiä tullut tänne keskelle vähäisiä, vähäpätöisiä maan-omistajia: palatseina välkkyvät hänen valkoiset kivikartanonsa lukemattomine piippuineen, belvedereineen, lippuineen, ja joka haaralle ulottuvine kylkirakennuksineen ja asuntoineen vieraitten varalta. Mitä kaikkea onkaan hänellä! Teaterit ja baalit, koko yön loistaa ilotulien valaisema puutarha, kai'utellen pauhaavaa soitantoa. Puolet lääniä siellä juhlapuvuissaan iloisesti kävelee puitten suojassa, eikä kenenkään silmä kohtaa mitään raakaa, uhkaavata tässä ylönpalttisessa valossa, koska teaterin-omaisesti puitten lehdistöstä puikahtaa taidevalon kirkastama, oman vehreän heleytensä menettänyt oksa, mutta ylhäällä on yhä synkempää ja kolkompaa, ja sata kertaa ankarammalta näyttää siitä syystä taivas, ja kaukana syvälle synkkään pimeyteen nostavat puut tuimia latvojansa, ja siellä he lehtiänsä puistellen pahoittelevat tätä turhamaista loistoa, joka on valaissut heidän juurensa.
Pljushkin oli jo seisonut muutaman minutin, mutta Tshitshikow ei saattanut vieläkään alkaa puhetta, hajamielisenä sekä itse isännän näystä että kaikesta siitä, mitä hänen kammiossaan oli. Pitkään aikaan ei hän voinut keksiä, millä sanoilla olisi paras ilmoittaa syyt tuloonsa. Hän oli jo vähällä lausua sinnepäin, että hän, kuultuansa toisen hyvistä avuista ja harvinaisista hengenlahjoista, on katsonut velvollisuudekseen itse kantaa hänelle kunnioituksensa, mutta hän huomasi sentään, että tuo olisi ollut liikaa. Salavihkaa silmäisten vielä kaikkeen, mitä huoneessa oli, hän oivalsi, että "hyväin avuin" ja "hengenlahjain" asemasta sopii varsin edullisesti puhua "säästäväisyydestä" ja "järjestyksestä". Ja niinpä hän, muuttaen puheensa sillä tapaa, lausui, että hän, kuultuansa hänen erinomaisesta taidostansa maanviljelyksessä ja talouden hoidossa, on katsonut velvollisuudekseen tutustua ja itse kantaa hänelle kunnioituksensa. Olisi tietysti saattanut sanoa muita, parempiakin syitä, mutta muuta ei sillä kertaa johtunut hänen mieleensä.
Vastaukseksi sanoa morautti Pljushkin jotakin huuliensa välitse, sillä hampaita hänellä ei ollut. Mitä hän sanoi, sitä ei tiedä, mutta tämmöistä hän varmaankin tarkoitti: "Mene hiiteen kunnioituksinesi päivinesi!" Mutta koska vieraanvaraisuus meidän maassa on semmoisessa voimassa, ett'ei saiturikaan saata sen lakia rikkoa, niin lisäsi hän vähän selvemmin:
— "Istukaa, olkaa hyvä! En ole nähnyt vieraita moneen aikaan, enkä minä juuri tiedä, mitä niistä on hyötyäkään. Onpas näet keksitty typeriä tapoja, käydä vieraissa toistensa luona, mutta taloudessa on yhtä ja toista jäänyt leväperään … syötä siinä vielä heidän hevosiaan! Minä olen jo aikaa sitten syönyt päivällistä, ja kyökki on meillä matala semmoinen, huonopäiväinen, ja piippukin näet on särkynyt, — rupea tässä lämmittämään, saat vielä tulipalon niskoillesi".
— "Vai niin, vai niin", ajatteli Tshitshikow; "hyvä olikin, että
Sobakevitsh'in luona haukkasin avopiirakan ja palasen lampaan kylkeä".
— "Ja semmoinen näet nyt on paha juttukin, ett'ei heiniä ole niin kortta", jatkoi Pljushkin. "Ja mitenkäs niitä saisikaan? Tila on pieni pahainen, talonpoika on laiska, ei tahdo tehdä työtä, sitä vaan katsookin, mitenkä pääsisi kapakkaan … pian tässä vielä vanhoilla päivillä tulee ihan keppikerjäläiseksi".
— "Minä olen päin vastoin kuullut", huomautti Tshitshikow ujosti, "että teillä on toista tuhatta sielua".
— "Kuka semmoista on puhunut? Olisitte sylkeneet silmiin sille, joka semmoista on puhunut! Koiranleuka se oli; pilojansa pani teille. Tuhat sielua, sanotaan, tuhat sielua, — menepäs lukemaan niitä, et saa yhtään ainoata. Kolmena viimeisenä vuonna lavantauti peiakas on vienyt minulta hyvän joukon väkeä".
— "Todellakin! Onko paljonkin vienyt?" huudahti Tshitshikow osan-ottavasti.