Tshitshikow koetti selittää surkuttelemisensa olevan toista laatua kuin kaptenin surkutteleminen, ja tahtovansa osoittaa sen työssä ja toimessa eikä pelkillä sanoilla vaan. Ja nytpä hän pitkittä puheitta, vitkailematta, ilmoitti olevansa valmis maksamaan hänen puolestansa verot kaikista talonpojista, jotka ovat semmoisten onnettomain tapausten kautta kuolleet. Tämä ehdotus näkyi kokonaan hämmästyttäneen Pljushkin'in. Hän katsoa tuijotti vieraasensa kauan aikaa ja kysäsi viimein:
— "Etteköhän vaan ole olleet sotapalveluksessa, hyvä herra?"
— "En", vastasi Tshitshikow viekkaasti, "sivilivirassa minä olen ollut".
— "Vai niin?" sanoi Pljushkin ja rupesi huuliansa mommeltamaan, niinkuin jotakin syöden. "Mutta untakos tämä nyt oikein on? Tappiotahan siitä tulee teille itsellenne?"
— "Teidän mieliksenne olen valmis tappiotakin saamaan".
— "Voi kelpo miestä, voi hyväntekijätä!" huudahti Pljushkin, eikä ilon innossa huomannutkaan, että nenästä pilkisti samassa varsin epäkauniisti tupakkatippa, paksun kahvin haahmussa, ja että nutun liepeet aukenivat ja näkyviin tuli vaatteet, joita ei ollut varsin hupainen katsella. "Tepäs ukolle lohdutusta tuotte ja lievitystä! Voi hyvä Jumala sentään, voi pyhimykset sentään!…" Enempää ei Pljushkin voinut jatkaa. Vaan ei kulunut minutiakaan, niin jo tämä ilo, joka niin äkkiä oli ilmaunut hänen puisille kasvoillensa, yhtä äkkiä katosikin, niinkuin ei sitä olisi ollutkaan, ja hänen kasvoillaan asui jälleen entinen syvä huoli. Hän pyhkäsi kasvojansa nenäliinallaan ja kääräisten sen myttyyn rupesi sillä silittelemään ylähuultaan.
— "Suokaapas kysyä, älkää pahaksi panko, ai'otteko joka vuosi suorittaa verot heidän edestänsä? Ja maksatteko minulle rahat vai kruunulle?"
— "Tehdäänpäs niin: me laitamme kauppakirjan ikäänkuin olisivat vielä hengissä ja minä olisin ostanut ne".
— "Niin no kauppakirja…" sanoi Pljushkin ja rupesi miettimään, jälleen märehtien, "kauppakirja, sanoitte, — siinä on taas kuluja! Virkamiehet ovat niin hävyttömiä! Ennen kun pistit heille puolen ruplaa vaskessa ja annoit säkin jauhoja, niin oli asia suora, mutta nyt, lähetäpäs herralle kokonainen suurima-kuorma ja pistä vielä punapohjainenkin kouraan, — semmoinen rahannälkä! Ihme ja kumma, ett'ei muut kiinnitä tähän huomiota. Sopisihan esimerkiksi sanoa niille pari kaunista sanaa sielun virvoitukseksi! Sanallahan taivuttaa vaikka kenet. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kaunis sana sielun virvoitukseksi, se vaan on semmoinen, ett'ei sitä vastaan kestä kukaan".
— "Kyllä sinussa on sen kestäjätä", arveli Tshitshikow itseksensä ja lausui tahtovansa, kunnioituksesta häntä kohtaan, ottaa päällensä kauppakirjankin kulungit.