Pljushkin, kuultuansa vieraan aikovan suorittaa kauppakirjankin kulungit, päätti, että vieras on joko tuposen tuhma tahi sanoo vaan palvelleensa siviliviroissa, vaikka oikeastaan onkin ollut upserina ja hypellyt aktrisien perässä. Hän ei voinut kumminkaan salata iloansa, vaan toivotti vieraallensa kaikenlaista onnea ja menestystä eikä ainoastaan vieraalle itselleen, vaan hänen lapsillensakin, kysymättä edes onko hänellä semmoisia olemassakaan. Hän astui sitten akkunan luo ja lyöden ruutuun huusi: "Proshka, hoi!" Hetkisen kuluttua kuului joku tulleen juoksujalassa eteiseen, ja hääräävän ja kolisevan siellä saappailla. Ovi aukeni vihdoin ja huoneesen astui Proshka, noin kolmentoista vuoden vanha poika, niin suurissa saappaissa, että jalat hänen astuessaan melkein tulivat niistä ulos. Miksikä Proshkalla olivat niin isot saappaat, se on pian sanottu: Pljushkin'illa oli koko palvelusväkeä varten, niin monta kuin heitä olikaan, yksi ainoa pari saappaita, joitten piti aina olla porstuassa. Jokainen, ketä herran luokse kutsuttiin, juosta harppasi pihan poikki paljain jaloin, mutta veti porstuassa saappaat jalkaansa ja sitten vasta ilmestyi hänen kammioonsa. Pois mennessään riisui hän taas saappaat porstuaan ja jatkoi matkaa omilla anturoillaan. Jos ken olisi katsahtanut akkunasta syksyiseen aikaan, varsinkin kun aamusilla jo rupeaa pakastelemaan, niin olisi nähnyt koko väen tekevän senkaltaisia harppauksia ja hyppäyksiä, ett'ei rohkeinkaan tanssija teaterissa sen parempaa osanne.
— "Katsokaas nyt, hyvä ystävä, tuota naamaa!" sanoi Pljushkin Tshitshikow'ille, sormellansa osoittaen Proshkan kasvoihin. "Tuhma kuin pölkky, mutta jätäpäs jotakin esille, — paikalla varastaa! No mitä sinä, pöllö, tänne lensit, hä?" Pljushkin oli hetkisen vaiti ja siihen vastasi Proshkakin äänettömyydellä. "Pane samovari, — kuuletkos? ja ota tämä avain ja anna Mauralle, käske hänen mennä aittaan: siellä on hyllyllä korppu Aleksandra Stepanovnan tuomasta vehnäsestä, tuokoon sisään teen kanssa!… No, malta nyt, minne sinua viedään? Pöllö sinä olet ja pässin pää! Tonttuko sun jalkojasi kutkuttaa vai mitä? Kuule ensin, mitä sanotaan! Korppu on kai päältäpäin vähän homehtunut, niin raaputtakoon veitsellä pois, älköönkä heittäkö muruja pellolle, vaan vieköön ne kanoille. Mutta katso sinä vaan, ettes mene aittaan, muutoin minä — kylläs sen tiedät — saat multa koivurieskaa, höysteeksi näetkös! Kyllä sinulla on nyt hyvä ruokahalu, mutta yhä parempaa pitää saamasi. Yritäpäs vaan pistäytyä aittaan! Minä täältä katselen akkunasta. — Ei noihin käy luottaminen, ei niin vähääkään", jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen, sittenkuin Proshka oli mennyt tiehensä saappaineen päivineen. Sen perästä rupesi hän epäilevin silmin katselemaan Tshitshikow'iakin. Tuommoinen tavaton jalomielisyys rupesi tuntumaan hänestä uskottomalta; hän arveli itseksensä:
— "Piru tieskään, mikä tuo oikeastaan on. Kukaties se vaan on kerskailija, niinkuin muutkin tuhlarit. Valehtelee minulle ensin suut silmät täyteen, saadakseen vaan rupatella ja teetä juodakseen, ja sitten menee matkoihinsa!"
Senpä vuoksi hän, varovaisuudesta ja samalla koetellakseen vierasta, virkkoi, ett'ei muka olisi hullummaksi, jos kauppakirja tehtäisiin piammiten, sillä kukas sen tietää, ihmisen elämän: tänäpänä kulta, huomenna multa.
Tshitshikow ilmoitti olevansa valmis tekemään kauppakirjaa vaikka heti paikalla ja pyysi vaan luetteloa talonpojista.
Tästä rauhoittui Pljushkin. Hänellä näkyi olevan jotakin mielessä. Ja tosiaankin, tarttuen avaimiinsa meni hän kaapin luo, avasi oven ja hakea penkaili kauan aikaa lasien ja kuppien seasta.
— "Eipäs vaan", virkkoi hän viimein, "eipäs vaan löydy; minulla oli täällä hyvää liköriä, elleihän vaan ole juotu: minulla on väki semmoista varkaan sorttista! Eiköhän sentään olekin tässä?"
Tshitshikow huomasi hänen käsissään karahvin, jota ylt'yleensä verhosi pölykerros kuin mikä villapaita.
— "Tämä on vielä eukko vainajan laittamaa", jatkoi Pljushkin; "emäntäpiika sen vietävä oli sen jo vähällä hylätä kokonaan, ei edes pannut korkkia pullon suulle, pahus! Sinnekös tuli kärpästä ja muuta roskaa, mutta minä ongin kaikki romut pois ja nyt se on puhdasta ja koreeta. Minä kaadan teille ryypyn".
Tshitshikow kieltäysi kumminkin kiiruimman kaupassa moisesta herkusta, sanoen jo syöneensä sekä juoneensa.