— "Vai olette jo syöneet ja juoneet!" sanoi Pljushkin. "No niin! Siitäpä sen heti tuntee hienosti sivistyneen miehen, se näet on syömättäkin kylläinen, mutta annas kun tulee esimerkiksi tuommoinen hirtehinen, niin syötä sitä vaikka kuinka… Tulee esimerkiksi kapteni tänne: 'setä kulta', sanoo hän, 'antakaa jotakin syödäkseni!' Minä olen hänelle setä yhtä paljon kuin hän on minulle täti. Kotona miehellä ei varmaankaan ole mitään syötävää, niin siksi kiertelee näet talosta taloon. Niin! Tehän tarvitsette luettelon kaikista näistä tyhjäntoimittajista? No niinpä niin, minä niinkuin olisin tiennyt ennakolta olla varoillani, olen näet kirjoittanut ne eri lipulle, jotta ensin pidettävässä hengille-panossa ilmoittaisin ne poispyhittäviksi".
Pljushkin pani silmälasit nenälleen ja rupesi penkaamaan papereissansa. Päästellen auki kaikenlaisia paperikimppuja, laski hän huoneesen semmoisen pölyn, että vieras aivasti. Vihdoin viimein veti hän esiin paperilapun, joka oli ylt'yleensä täynnä kirjoitusta. Siinä oli nimeä kuin kärpästä. Oli siellä nimiä jos jonkin laisia: siellä oli Paramonow'it ja Pimenow'it ja Panteleimonow'it, kurkistelipa siellä eräs Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi. Yhteensä oli niitä yli sadan kahdenkymmenen. Tshitshikow myhähti, nähtyään tuommoisen runsauden. Hän pisti lapun taskuunsa ja huomautti Pljushkin'ille, että hänen täytyy kauppakirjan vahvistusta varten tulla kaupunkiin.
— "Kaupunkiin? Mitenkä se olisi mahdollista? Ettäkö jättäisin talon? Palvelijat ovat minulla joko varkaita tai rosvoja; yhdessä päivässä panevat talon niin putipuhtaaksi, ett'ei edes jää naulaa, johon nutun ripustaisi".
— "No eikös teillä ole tuttuja siellä?"
— "Ketäpä siellä olisi? Minun tuttavani ovat jo kuolleet tai vieraantuneet. Mutta, malttakaas, hyvä ystävä! On kuin onkin, on niinkin!" huudahti hän. "Itse presidenttihän on minun tuttuni; ennen muinoin kävi meilläkin! Tunnenhan minä hänet! Yhden kaukalon porsaita ollaan; yhdessä aitain yli kiipeiltiin! Miks'enkäs minä häntä tuntisi? Hyvä onkin tuttava. Hänellekö nyt kirjoittaisin?"
— "Tietysti".
— "Niin, miks'enkäs minä häntä tuntisi! Koulussa olimme kumppanuksia".
Ja noilla puisilla kasvoilla värähti äkkiä muuan lämpöinen säde, siihen ilmaantui — ei tunne, vaan jonkunlainen tunteen utuinen kuva, siihen se ilmaantui niinkuin veden pintaan odottamatta ilmaantuu hukkuvainen, ja rannalle keräytynyt ihmisten paljous ilosta huudahtaa. Vaan turhaanpa ihastuneet veljekset ja sisaret heittävät hänelle rannalta köysiä, odotellen, että uudelleen kohoaisi pintaan selkä tahi taistelusta nääntynyt käsi: ei ilmaannu enää mitään. Hiljaa on kaikki ja entistä tyhjemmältä ja kolkommalta tuntuu äärettömän elementin vaiennut pinta. Niinpä Pljushkin'inkin kasvot, silmänräpäykseksi niissä värähtäneen tunteen jälkeen, kävivät entistä elottomammiksi ja inhottavammiksi.
— "Oli tässä pöydällä neljännes arkkia puhdasta paperia", puheli hän, "mutt'en tiedä minne se on joutunut: minulla on palvelusväki semmoista huonoa joukkiota!"
Hän rupesi nyt kurkistelemaan pöydän alle sekä pöydän päälle, hakea hapueli joka paikasta ja huusi viimein: "Maura! Maura!"