KOTSHKAREV. Tietysti.
PODKOLESIN (Itsetyytyväisenä hymyillen.) Mutta kyllä täytyy tuntua kovin ilkeältä saada rukkaset.
KOTSHKAREV. Totta kai!
PODKOLESIN. Minä en vieläkään voi uskoa, että hän suoraan olisi sanonut heille pitävänsä muka minua kaikkein parhaana.
KOTSHKAREV. Miksi ei! Hänhän on aivan hulluna sinun vuoksesi. Sellaista se on rakkaus; ja minkälaisia nimityksiä hän sinusta käytti, ja kuinka paljon hyväilynimiä hän sinulle antoi, aivan tuhansia.
PODKOLESIN (Itsetyytyväisenä hymyillen.) Jos ne naiset todellakin haluavat antaa hyväilynimiä, niin kyllä ne löytävät jos minkälaisia: minun kärsäseni, minun torakkaiseni, pikku myrkkysieneni…
KOTSHKAREV. Mitä sanoja nuo nyt ovat! Kunhan vain menet naimisiin, niin näet jo kahtena ensimäisenä kuukautena, minkälaisia nimiä sieltä tulee. Sinä aivan sulat, hyvä veli, niiden vaikutuksesta.
PODKOLESIN (hymähtäen.) Näinköhän?
KOTSHKAREV. Aivan varmasti, vakuutan sen rehellisenä miehenä. Tunnusta hänelle rakkautesi ja avaa sydämesi aivan tällä hetkellä ja pyydä hänen kättänsä.
PODKOLESIN. Kuinka, tällä hetkellä? Mitä sinä ajattelet!