Tämä typerä teko lopetti Kovalev'in kärsivällisyyden. "Minä en ymmärrä, kuinka te tässä leikille sijaa löydätte", sanoi hän närkästyen, "ettekö näe, ett'ei minulla juuri sitä ruumiin osaa ole, jolla nuuskataan? Piru vieköön teidän nuuskanne. Minä en nyt saata katsoakaan siihen, vaikka huonon nuuskanne sijaan tarjoisitte itse Rapé-lajia."
Tämän sanottuaan läksi hän tiehensä sanomalehtitoimistosta, kovasti nyreissään ja käänsi askeleensa kaupungin viskaalin luokse.
Kovalev tuli hänen luokseen juuri kun tämä kohottaen kätensä ylös venytti itseään ja haukotellen lausui! "Kas nytpä parin tunnin nukahdus hyvää tekee!"
Eipä ollut siis vaikea nähdä, ett'ei kollegi-assessorin tulo ollut laisinkaan ajallansa. Viskaali oli kaikkien taiteitten ja käsitöitten suosija; keisarillisia velkaseteleitä hän toki piti paraina kaikista. "Kas sekös tavaraa", oli hänellä tapana sanoa, "eipä ole mitään sen mukavampaa: syödä ei se tahdo, tilaa tarvitsee vähän, taskuun mahtuu aina, putoaa — ei mene rikki."
Viskaali otti Kovalev'in hyvin kuivasti vastaan ja sanoi, ett'ei päivällisen jälkeen ollut aika tutkinnon pitämiseen; itse luonnon jo määränneen, että syötyä on hiukan nukahtaminen (tästä kollegi-assessori saattoi nähdä, ett'ei viskaalille olleet tuntemattomia muinaisten viisaitten lauseparret); ettei kunnon mieheltä nenää paikaltaan temmata.
Hän ei siis puhunut ollenkaan koristellen lauseitaan, vaan suoraan vasten silmiä, pitää huomauttaa, että Kovalev et paljoa tarvinnut suuttuakseen. Hän saattoi antaa anteeksi kaikki, mikä vaan ei koskenut häntä itseään, mutta ei mitenkään leppynyt, jos loukkaus koski hänen virkaansa tahi arvoansa. Hänen mielipiteensä oli se, että näytelmäkappaleissa voisi olla sallittu kaikki, mikä koski ober-upseerejakin, kun vaan staapi-upseerien annettiin olla rauhassa. Viskaalin odottamaton käytös saattoi hänet niin suuresti hämille, että hän päätään ravistaen, arvokkaan näköisenä, kädet hiukan hajallaan sai ainoastaan sanotuksi: "Myönnän että näin loukkaavien huomautuksienne jälkeen ei voi mitään lisätä…" ja meni tiehensä.
Hän tuli kotiin, tuskin tuntien jalkoja allaan. Oli jo hämärä. Surulliselta, hirveän rumalta näytti hänestä hänen kotinsa näitten epäonnistuneitten puuhien jälkeen. Astuttuaan etehiseen näki hän nahkasella, tahratulla sohvalla loikovan lakeijansa Ivanin, joka maaten selällään syljeskeli lakeen ja sattui jokseenkin tarkasti samaan paikkaan. Tuommoinen ihmisen tyynimielisyys saattoi hänet raivoon ja hän iski miestä hatullaan vasten kuonoa ärjästen: "Aina sinä, sika, tyhyyksiin aikaasi kulutat!"
Ivan hypähti nopeasti sijaltaan ja rupesi mitä tulisimmalla kiiruulla häärien majurin kampsuja riisumaan.
Astuttuaan huoneesen, heittäytyi majuri väsyneenä ja surullisena kiikkutuoliin. Vähän levähdettyään huudahti hän vihdoin: "Jumalani, Jumalani! Miksikä tämmöinen onnettomuus? Jospa olisin vaikka jalan tahi käden menettänyt, sekin olisi parempi; mutta nenätön mies itse hittohan se on; linnuksi se ei ole lintu, eikä porvariksi porvari: eihän se kelpaa muuhun kuin ottaa niskasta ja paiskata ikkunasta ulos. Jospahan se sitten sodassa tahi kaksintaistelussa olisi pois isketty, taikka olisin sen menettämiseen itse syypää; mutta kun se katosi ilman syyttä minkäänlaista, katosi aivan ilmaiseksi, tuottamatta minulle rossaakaan!… Mutta eihän se voi olla mahdollista", lisäsi hän vähän aprikoituaan, "mahdotonta, että nenä olisi kadonnut, ei, ei se ole mitenkään mahdollista. Tämä joko on ainoastaan unta tahi muuten vaan näyttää siltä; ehkäpä minä jollain tavoin join veden sijaan viinan, jolla minä parran-ajelun jälkeen voitelen leukaani. Ehkä Ivan hullu siitä ei huolinut ja minä ryyppäsin sen itse."
Tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän ollut juovuksissa, iski majuri itseään niin kovasti, että hänen täytyi kiljaista. Tämä kipu sai hänen uskomaan, että hän todellakin oli ja toimi valveilla. Hän läheni varovasti peiliä ja räpsäytti ensin silmiään ajatellen, että nenä ehkä ilmestyykin äkkiä omalle paikalleen, mutta hypähti paikalla takasin, huudahtaen: "Voi tuota ilettävää näköä!"