Tuo oli todellakin selittämätöntä. Jospa olisi kadonnut nappi, hopealusikka, kello tahi muu sellainen esine — mutta… kadota, ja miksi? erittäinkin omassa kortteerissa!… Majuri Kovalev arveli, harkittuaan kaikki asianhaarat, todenmukaisimmaksi, että syypää tähän ei ollut kukaan muu, kuin staapi-upseerin rouva Podtotschin, joka tahtoi että hän ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Hän tosin mielellään hakkaili tyttöä, mutia vältti viimeistä temppua. Kun rouva kerran hänelle suoraan ilmaisi, että hän oli suostuvainen antamaan tyttärensä majurille, keksi tämä kierteleviä kohteliaisuuden osoitteita lausuen, että hänen täytyi ensin palvella vielä vuotta viisi, ollakseen tarkalleen neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Ja sentähden tuo rouva kostaakseen hänelle, varmaankin päätti rumentaa hänen kasvonsa ja sai tähän toimeen joitakuita noita-ämmiä, sillä ei millään muotoa voinut otaksua, että nenä olisi leikattu. Eihän kukaan käynyt edes hänen luonaankaan! parturi Ivan Jakovlevits ajeli hänen partaansa keskiviikkona ja koko keskiviikon ja koko torstainkin vielä nenä oli paikallaan — sen hän muisti ja tiesi aivan varmaan; sitä paitsi olisi hän tuntenut kipua ja epäilemättä ei haava olisi kasvanut niin pian kiinni, eikä tullut aivan kakkaran näköiseksi. Hän tuumaili, manaisiko tuon rouvan laillisesti oikeuteen vai menisikö hänen luokseen ja näyttäisi hänet suusanallisesti syylliseksi. Hänen aprikoimisensa keskeytyi valon kautta, joka näkyi kaikista oven raoista ja ilmaisi, että etehisessä Ivan jo oli kynttelin sytyttänyt. Pian ilmaantui itse Ivankin, tuoden edessään kyntteliä ja valaisten sillä koko huoneen. Ensi liikunnollaan näytti Kovalev aikovan temmata liinan, peittääkseen tuon paikan, jossa eilen vielä nenä oli ollut, ett'ei moinen tyhmä mies seisattuisi ällistelemään, nähtyään herrassa semmoisen kumman.
Eipä ennättänyt Ivan mennä vielä omaan soppiinsa, kun etehisessä kuului tuntematon ääni ja sanat: "Täälläkö kollegi-assessori Kovalev asuu?"
"Astukaa sisään; majuri Kovalev on täällä", sanoi Kovalev, hypäten jaloilleen ja avaten oven.
Sisään astui pulskan näköinen poliisivirkamies, ei juuri valkeat, mutta eipä mustatkaan poskiparrat hyvin pulskeilla, sama mies, joka kertomuksen alussa seisoi Iisakin sillan päässä.
"Te olette katsoneet hyväksi kadottaa nenänne?"
"Olen kyllä."
"Se on löydetty nyt!"
"Mitä puhutte?" huudahti majuri Kovalev. Ilo sitoi hänen kielensä. Hän katsoi tutkistelevin silmin kiireestä kantapäähän edessään seisovaa tarkastajaa, jonka pulleista huulista ja ympyriäisistä poskista vapiseva kynttelin valo heijasti. "Millä tavoin?"
"Ihmeellisellä tavalla: hän saatiin kiinni melkein jo tieltä. Hän istahti vaunuihin mennäkseen Riikaan. Ja passi oli kirjoitettu aikoja sitten erään virkamiehen nimelle. Ihmeellisin kaikista on se että minäkin luulin hänet ensin herrasmieheksi. Mutta aivan kuin onneksi olivat lasisilmät muassani ja minä huomasin, että se olikin nenä. Minä, näetten, olen likinäköinen; jos te asetutte ihan minun eteeni, näen sittenkin ainoastaan, että teillä on kasvot, vaan en voi eroittaa nenää, en partaa, enkä muutakaan: Anoppini, se on, vaimoni äiti, ei näe liioin mitään."
Kovalev riemuitsi. "Missä hän on? Missä? Minä juoksen heti paikalla…"