"Älkää vaivatko itseänne. Minä tiesin, että hän on teille tarpeen ja toin hänet muassani. Kummallisin seikka tässä on se, että kaikkeen on syypää parturi Vosnesenskoi kadulta, joka nyt istuu lukon takana. Minä jo kauan aikaa sitten huomasin hänet juopoksi ja varkaaksi, ja vielä kaksi päivää sitten nyhtäsi hän eräästä puodista tusinan nappeja. Nenä itse on ihan samallainen kuin se oli ennenkin." Tämän sanottuaan tarkastaja työnsi kätensä taskuunsa ja veti sieltä esiin paperiin käärityn nenän.
"Niin, hän se on!" huudahti Kovalev, "totta tosiaan, oma nenäni! Juokaa kanssani tänään kupillinen teetä."
"Pitäisin sitä mitä suurimpana kunnianani, mutta en voi mitenkään, sillä minun täytyy pistäytyä tuonne rangaistuslaitokseen… Hirveästi ovat kaikkien ruokatavarain hinnat nousseet… Minulla on kotona elätettävänä anoppi, se on, vaimoni äiti, ja lapset; vanhimmasta on sangen suuret toiveet, erittäin viisas poika; mutta ei ole varoja minkäänlaista korkeampaa kasvatusta varten…"
Kollegi-assessori jäi tarkastajan mentyä muutamaksi minutiksi aivan hämmennyksiin ja hetken perästä tuskin sai näkö- ja tunto-aistinsa takasin, ja tähän tilaan saattoi hänet odottamaton ilo. Hän otti varovasti kadoksissa olleen nenän molempaan näppiinsä ja katseli sitä vielä kerran tarkasti.
"Totta tosiaan, sama nenä!" puhui hän. "Tuossahan vasemmalla puolella on tuo näpykkäkin, joka siihen eilen ilmaantui". Majuri milt'ei naurahtanut ilosta.
Mutta maailmassa ei mikään ole pysyväistä, niinpä riemukin seuraavalla minutilla ensimmäisen jälkeen jo oli laimeampi; kolmannella se jo heikkoni koko lailla — ja viimein — huomaamatta haihtui sielun tavalliseen tyyneyteen, niinkuin saari, jonka veteen pudotettu kivi siihen muodostaa, vähitellen tasoittuu sileälle pinnalle. Kovalev rupesi tuumailemaan ja hoksasi, ett'ei asia sillä ollutkaan tehty: nenä on kyllä löydetty, mutta pitäähän se asettaa, sovittaa paikalleen.
"Mutta jos se ei pysykään siinä?"
Tämä kysymys saattoi majurin vaalenemaan.
Selittämättömän kauhun valtaamana hypähti hän pöydän ääreen ja nosti eteensä peilin, ett'ei vahingossa asettaisi nenää väärälleen. Hänen kätensä vapisivat. Varovasti, huolellisesti asetti hän nenän entiselle paikalleen. Voi kauhua! Nenä ei pysykään kiinni!… Hän laski sen suunsa eteen, lämmitteli sitä hengityksellään ja kohotti sen taasen poskien väliselle tasaiselle paikalle; mutta nenä ei vaan juurru kiinni.
"No, no siinä, pidä kiinni, hullu!" jutteli hän nenälle, vaan tämä oli kuin puusta tehty ja putosi pöydälle mätkähdyksellä semmoisella, että olisi luullut sitä korkkipalaseksi. Majurin naama vääristyi ikäänkuin suonen vedosta. "Mutta eiköhän se juurru kiinni?" tuumaili hän kauhusta vaaleana. Vaikka hän olisi kuinka monta kertaa asettanut sen omalle paikalleen — olivat hänen vaivansa turhat, niinkuin ennenkin.