"En minä tiedä sanoa, mitenkä. Pääasia on, että hän nyt ajelee pitkin kaupunkia ja nimittää itseään valtioneuvokseksi. Ja siitä syystä pyydän teitä ilmoittamaan, että se, joka hänet kiinni saa, toimittakoon mitä pikemmin suoraa tietä luokseni. Todellakin, voitte itse päättää, kuinka minä voin olla ilman niin tärkeätä ruumiin osaa. Ei se ole mikään pikkuvarvas jalassa, jonka voi saappaasen piilottaa — eikä kukaan huomaa, vaikkei sitä löydykään. Minä olen joka tuorstaina valtioneuvos Tschehtirev'in luona; Podtotschin, Palageja Grigorjevna, staapi-upseerin rouva ja hänen erittäin soma tyttärensä ovat myöskin hyviä tuttavia, ja ajatelkaa kuinka minä nyt voin… Enhän minä voi heille näyttäytyäkään."
Virkamies painui syviin ajatuksiin, niinkuin hänen rypistetyistä huulistaan voi päättää.
"En minä voi antaa tilaa lehdessä tuommoiselle ilmoitukselle", sanoi hän viimein pitkän vaitiolon jälkeen.
"Kuinka? Mitenkä?"
"Siten — lehti voi menettää arvonsa. Jos jokainen rupeaa kirjoittamaan, että häneltä karkasi nenä, niin… Muutenkin jo kuuluu moitteita siitä, että muka painetaan hullutuksia ja perusteettomia valheita."
"No, mutta mitenkä tämä asia hullutus on! Ei tässä minusta mitään semmoista ole."
"Se näyttää vaan siltä, niinkuin ei olisi. Viime viikolla oli samallainen tapaus: Tulipa tänne eräs virkamies, samoin kuin te nyt, toi lapun, rahaa rätingin mukaan 2 r. 27 k., ja koko ilmoitus sisälsi, että oli karannut musta villakoira. Eihän siinä olisi luullut sen kummempaa olevan. Vaan tästäkös syntyi ivajuttu: villuri olikin rahaston hoitaja eräästä laitoksesta, jonka nimeä en muista."
"Enhän minä villurista ilmoitusta annakaan, vaan omasta nenästäni, siis melkein sama, kuin itsestäni."
"En, semmoista ilmoitusta en voi ottaa mitenkään vastaan."
"Mutta kun minulta todella katosi nenä!"