Päällikkö. Kiitoksia, kiitoksia! Olkaa hyvät ja istukaa, hyvät herrat!
(Äsken tulleet vieraat käyvät istumaan.)
Piirituomari. Mutta sanokaa toki, Anton Antonovitsch, millä kurin näin kävikin? Jutelkaa meille oikeen tyystin asian juoksu alusta loppuun!
Päällikkö. Asian juoksu oli tuiki tavaton: hän suvaitsi itse pyytää tytärtäni vaimokseen.
Anna Andrejevna. Mitä suurinta kunnioitusta osottavalla ja hellätuntoisimmalla tavalla. Sanomattoman arvokkaasti sanoi hän minulle: "Anna Andrejevna, tämän kaiken teen teidän harvinaisten ansioinne sulimmasta ihailemisesta"… En ole sinä ilmoisna ikänä niin huolellisesti kasvatettua, niin hienosti sivistynyttä ja ylhäistä miestä nähnyt! "Uskokaa pois, Anna Andrejevna", sanoi hän minulle, "elämälläni ei ole kopeikankaan arvoa, ja ainoastaan sen tähden, että olen ihastunut teidän erinomaiseen luontoonne…"
Maria. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri sillä lailla puhui!
Anna Andrejevna. Ole ääneti! Sinä et mitään ymmärrä, äläkä sekaannu toisten asioihin. "Minä, Anna Andrejevna, kummastelen", sanoi hän… No niin, juuri kun hän sai ne imartelevat sanat lausutuksi ja juuri olin vastata, ett'emme koskaan niin suurta kunniaa ajatelleetkaan — silloin lankesi hän yht'äkkiä polvilleen ja lausui mitä hienoimmalla tavalla: "Anna Andrejevna, älkää tehkö minua onnettomaksi ihmiseksi! Osoittakaa minulle semmoinen ystävyys, ett'ette tunteitani hylkää — tahi kuolema hurjan elämäni päättää!"
Maria. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri niin saneli!
Anna Andrejevna. Niin, se on tietty… kyllähän sinustakin puhuttiin — koska sitä olen kieltänytkään?
Päällikkö. Ja kuinka hän meitä peljästytti! Hän sanoi ampuvansa luodin päähänsä. "Ammun itseni, ammun", sanoi hän.