Kahdeksas kohtaus.
Edelliset. Postimestari. (Tulee juosten hengästyneenä,
aukaistu kirje kädessä.)
Postimestari. Tämähän toki, hyvät herrat, on kummallinen juttu! Virkamies, jota olemme reviisorina pitäneet, ei olekaan reviisori!
Kaikki. Kuinka? Eikö hän ole reviisori?
Postimestari. Ei, hänessä ei ole reviisoria niin rahtuakaan! Sen tästä kirjeestä tiedän…
Päällikkö. Kuinka? Mitä? Mistä kirjeestä?
Postimestari. Hänen omasta kirjeestänsä… Postiin jätettiin kirje; minä katsahdin osoitteesen ja luin: "Pietari, Postikatu." Minä hämmästyin. "Kas vaan", ajattelin itsekseni, "hän on epäilemättä huomannut jotakin postilaitoksessa moitittavaa, jota hän nyt esimiehelleen ilmoittaa." Otin kirjeen, aukaisin sen…
Päällikkö. Aukaisitte, kuinka…?
Postimestari. En tiedä itsekään, miten menettelin; varmaankin joku ylenluonnollinen voima minut siihen saattoi. Juuri olin sitä lähettämäisilläni — niin sellainen uteliaisuus, jommoista en ikänäni vielä ole tuntenut, valtasi minun. "Et saa, et saa!" varoitti minussa ääni. Mutta minä jouduin semmoiseen kiusaukseen, että koko ruumiini vapisi… Minusta tuntui, kuin olisin kuullut äänen huutavan toiseen korvaan: "älä avaa sitä, älä avaa, syökset itsesi kadotukseen!" Vaan toisessa korvassa soi aivan, kuin joku paholainen olisi kuiskannut: "avaa, avaa, avaa!" — Kun mursin sinettiä, oli suonissani kuin tulivirta; ja kun olin sen murtanut, jäätyivät hermoni, jumaliste jäätyivät. Käteni vapisivat; päätäni huimasi…
Päällikkö. Kuinka te uskalsitte avata niin ylhäisen ja kaikkivaltiaan miehen kirjeen?