Hlestakov (Pelästyneenä.) Kuinka? Mitä sanot? Olisiko todella isäntä tuo riivattu konna, valittanut! Täytyykö minun uskoa, että hän aikoo minun kilstupaan heittää? Lempo ne vieköön! Jos koettaisin jollakin hienolla tavalla… En, sitä en tee! Tässä kaupungissa vetelehtii aina upseereja ja muuta väkeä kaduilla… Minä tahdoin osoittaa heille oikein hienoja tapoja ja rupesinkin eräälle kauppiaan tyttärelle verkkojani virittämään… Ei, ei! ei se käy laatuun… Mutta kuinka hän todellakin tohtii? Olenko minä muka mikään kauppias tahi käsityöläinen! (Rohkaisee mielensä ja nousee seisalleen.) Oh, minä sanon hänelle; "kuinka on mahdollista, että te uskallatte…" (Joku tarttuu lukkoon; Hlestakov vaalenee ja vavahtaa.)
Kahdeksas kohtaus.
Hlestakov. Kaupungin päällikkö. Dobtschinski.
(Kaupungin päällikkö astuu askeleen eteenpäin ja seisahtuu. Päällikkö ja Hlestakov tuijottavat, silmät pullollaan, hetken säikähtyneinä toisiinsa.)
Päällikkö (Tointuu ja tervehtii, laskien kätensä pitkin housujen saumoja.) Nöyrin palvelijanne!
Hlestakov (Kumartaen.) Terve tultuanne!
Päällikkö. Suokaa anteeksi, että…
Hlestakov. Ei mitään…
Päällikkö. Kaupungin ylimpänä virkamiehenä olen velvollinen pitämään huolta siitä, ett'ei matkustavaisia eikä säätyhenkilöitä pahoin kohdella.
Hlestakov (Alussa änkyttäen, mutta lopuksi korkealla ja vakavalla äänellä.) Niin, mitä sille voi?… Ei se ole minun vikani… minä kyllä maksan… odotan paraikaa kotoa… (Bobtschinski pistää päänsä ovesta sisään.) Vika on oikeastansa hänen… Lampaan liha, jonka saan, on sitkeätä kuin nahka… ja liemen, lempo tiesi — mitä hän siihen lienee sekoittanutkaan… olin pakotettu viskaamaan ikkunasta ulos… Ihan ilkeätä teetä; se haisee suolaiselta kalalta; se ei ole mitään teetä. Miksi minun siis pitäisi…? Niin, kylläpä käskisi!