Hlestakov. Mitäpä niin?
Päällikkö. En ole mahdollinen saamaan sitä kunniaa!
Hlestakov. Mutta mitä te tarkoitatte?
Päällikkö. Minä tarkoitan… jos tohtisin pyytää… Voisin teille tarjota luonani huoneen, valoisan ja yksinäisen huoneen… Mutta jo itsestänikin tiedän, että se olisi minulle liian suuri kunnia… Älkää panko pahaksenne… vaan Jumala on todistajani, että teen sen puhtaasta sydämestäni…
Hlestakov. Päinvastoin olen teille suuresti kiitollinen. Minun on paljoa mieluisampi asua yksityisessä huoneessa, kuin tässä kapakassa.
Päällikkö. Oh, kuinka se minua ilahduttaa! Ja mikä onni vaimolleni! Niin on jo luonteeni. Vieraanvaraisuus on minussa jotakin synnynnäistä, erinomattain jos vieras on sivistynyt mies! Älkää uskoko, että imarrus on nämä sanat suuhuni saattanut — ei, ei, sitä vikaa ei minussa ole — sanani lähtevät sydämeni pohjasta.
Hlestakov. Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni! En minäkään voi kärsiä teeskenteleviä ihmisiä. Sydämellisyyttä ja suoruutta minä rakastan ja suoraan sanoen en muuta vaadi kuin arvonantoa ja kohteliaisuutta, kohteliaisuutta ja arvonantoa.
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Ravintolan palvelija. Ossip.
(Bobtschinski kurkistelee ovesta.)