Hlestakov. Mutta mistä syystä tarkastelisin juuri vankihuonetta? Katselkaamme ennemmin terveydenhoito- ja opetus-laitoksia.
Päällikkö. Kuinka vaan tahdotte! Kumman parempana pidätte? Ajammeko teidän vaunuissanne vai suvaitsetteko istua minun vaunuihini?
Hlestakov. Ajan mieluummin teidän vaunuissanne.
Päällikkö (Dobtschinskille). Siinä tapauksessa ei ole teille enää sijaa.
Dobtschinski. Oh, ei mitään, ei mitään… Kyllähän minä pääsen!
Päällikkö (hiljaa Dobtschinskille.) Kuulepas: minä kyhäilen pikemmiten muutaman rivin sairashuoneesen Semljanikalle, ja vähäisen kirjasen vaimolleni ja juoskaa te sitten minkä käpälästä lähtee niin, että he saavat ne hyvään aikaan. (Hlestakoville.) Sallitteko minun kirjoittaa läsnäollessanne pari riviä vaimolleni, ilmoittaakseni hänelle niin korkea-arvoisen vieraan tulon?
Hlestakov. Mutta mitä se hyödyttäisi? Muuten tuossa on läkkiä ja kynä… vaan paperia… en muista onko… eikö teidän sopisi kirjoittaa tämän rätingin toiselle puolelle?
Päällikkö. Paljon kiitoksia, varsin hyvin! (Kirjoittaessaan lausuu syrjään.) Nytpä saamme nähdä, miten asiat muodostuvat, jahka hän on syönyt aamiaisen ja tyhjentänyt tuollaisen paksuvatsaisen pullon… Eikä meidän madeirammekaan ole mitään naisten juomaa. Vaikka se ulkomuodoltaan ei olekaan erittäin kauniin näköistä, niin on se sitä laatua, että se heittää norsunkin nurin… Mutta jospa vaan ymmärtäisin, mikä hän oikein on ja kuinka paljon häntä tulee peljätä.
(Kirjoitettuaan, antaa kirjeen Dobtschinskille, joka astuu ovelle. Dobtschinskin avatessa oven, romahtaa Bobtschinski, joka oven takana oli kuuntelemassa kuperkeikkaa lattialle. Kaikki huudahtavat. Bobtschinski nousee seisaalleen.)
Hlestakov. Oletteko pahastikin loukkautuneet?