Bobtschinski. En ensinkään, en ensinkään! Kävi sangen onnellisesti… ainoastaan tässä kohden nenää vähän litsautui… vähäpätöinen naarmu… Juoksen Kristian Ivanovitschin luoksi. Hänellä on niin oivallista laastaria.
Päällikkö (merkeillä moittien Bobtschinskia; Hlestakoville). Se ei mitään tee! Jos sallitte, menemme hetkeksi pois… Minä käsken palvelijanne viemään matkalaukkunne kotiini. (Ossipille.) Kuulepas, ystäväni, kannappas kaikki herrasi tavarat luokseni, kaupungin päällikön luo. Kuka hyvänsä, jonka tapaat, voi sinulle tien osoittaa. Nyt, jos saan kunnian… (Antaa Hlestakovin astua ensimmäisenä ja käy itse perässä; mutta ulos mennessään puhuu hän suuttuneella äänellä Bobtschinskille). Kylläpä tekin osaatte olla! Ettekö löytäneet muuta paikkaa langetaksenne? Kuinka voittekaan moisella tavalla romahtaa pitkäksenne lattialle, kuin… lempo tiesi mikä… (Menee Bobtschinskin seuratessa.)
Esirippu laskee.
KOLMAS NÄYTÖS.
(Sama huone samoine huonekaluineen, kuin ensimmäisestä näytöksessä.)
Ensimmäinen kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna (seisovat ikkunan ääressä samassa asennossa, kuin ensimmäisen näytöksen lopussa.)
Anna Andrejevna. Tässä on meidän nyt täytynyt odottaa kokonainen tunti — ainoastaan sinun joutavan kursailemisesi tähden! Olithan jo täydelleen puettu, mutta täytyi muka vielä sommitella ja sovitella!… Minun ei olisi pitänyt sinua ollenkaan kuunnella. Kuinka harmillista! Ja aivan kuin tahallaan ei kuulu yhtään ihmistä! Näyttää siltä, kuin kaupunkimme olisi peräti kuollut.
Maria. Mutta, äiti kulta, parin minutin perästä saamme kaikki tyyni tietää. Hetihän Avdotja palannee. (Katselee ikkunasta ja huutaa.) Äiti, äiti! Tuosta kadun äärimmäisestä päästä joku tulee tännepäin.
Anna Andrejevna. Mistä? Mielenkuvituksessasi luulet alati näkeväsi jonkun… Mutta sieltä totta tosiaan joku tulee… Kukahan se lienee?… Hän on jokseenkin pieni… Frakissa… Mutta kenhän se lienee? Kuinka kiusallista, ett'ei voi tietää, kuka hän on!