Maria. Dobtschinski se on, äiti! Dobtschinski!
Anna Andrejevna. Dobtschinski! Kaikkia vielä! Päähäsi pistää aina äkkiä kaikenlaista! Dobtschinski tuo ei ole! (Huiskuttaa nenäliinaa.) Kuulkaa, tulkaa tännepäin!… Noh, tulkaa vihdoin, mutta joutukaa!
Maria. Mutta onhan se Dobtschinski, äiti kulta.
Anna Andrejevna. Sinulla on julma halu alati kiistellä. Minä sanon sinulle kerrassaan, ett'ei se ole Dobtschinski!
Maria. Mutta hän se kuitenkin kaikessa tapauksessa on, äiti kulta. Katsopas vaan nyt, katsopas vaan; eikö se siis ole Dobtschinski?
Anna Andrejevna. No niin; kyllähän sen jo näen. Mitäs siinä riitelet? (Huutaa ikkunasta.) Noh, älkää nahjustelko! Astukaa pikemmin! No, mitä nyt?… Ette saa sanaakaan suustanne?… Puhukaa vaan sieltä!… Onko hän hyvin ankara? Mitä?… Entä mieheni, mieheni? (Siirtyy suutuksissaan ikkunasta.) Mikä tyhmä mies! Ei puhu mitään, ennenkun on tullut sisään!
Toinen kohtaus.
Edelliset. Dobtschinski.
Anna Andrejevna. Mutta olkaa toki niin hyvä ja puhukaa vihdoin! Ettekö häpeä? Ainoastaan teihin, niinkuin kunnon mieheen, luotin… kaikki juoksevat tiehensä ja samoin tekin! Eikä minulla ole täällä ketään, jolta olisin voinut saada selvää asioista! Ettekö häpee? Ja niin kohtelette minua, minua, joka kuitenkin olen Vanitschkanne ja Lisankanne ristimamma.
Dobtschinski, Mutta arvoisa kummini, minä läähätän paljaasta juoksusta voidakseni teille osoittaa kunnioitustani… Hyvää huomenta, Maria Antonovna!