Maria. Hyvää päivää, Peter Ivanovitsch!
Anna Andrejevna. Mutta puhukaa vihdoin! Mitä nyt on tapahtunut?
Dobtschinski. Anton Antonovitsch lähetti teille tämän kirjeen.
Anna Andrejevna. No — mikä hän on? Kenraaliko?
Dobtschinski. Ei, kenraali hän ei ole — vaan ei huonompikaan kenraalia. Voi sitä sievää käytöstä, sitä arvoisuutta!
Anna Andrejevna. Hän on siis tuo virkamies, jonka tulosta miehelleni on ilmoitettu?
Dobtschinski. Hän juuri! Minä ja Peter Ivanovitsch olimme ensimmäiset, jotka sen huomasimme.
Anna Andrejevna. Noh, hyvä, hyvä; mutta kertokaa, kuinka ja miten?
Dobtschinski. Jumalan avulla, kaikki käy hyvin. Alussa kohteli hän Anton Antonovitschia vähän tuimasti. Hän kohahti ja tiuskasi, että ravintola ei ole ensinkään hyvässä kunnossa; hänen ei muka tehnyt mieli muuttaa Anton Antonovitschin luoksi, eikä hänen edestänsä istua vankihuoneessa. Mutta saatuaan tietää hänen viattomuutensa ja vähäsen keskusteltuaan hänen kanssansa, kääntyi hän, Jumalan kiitos, toiselle päälle ja kaikki kävi onnellisesti… Paraikaa he ovat sairashuonetta tarkastelemassa… Suoraan sanoen Anton Antonovitsch jo rupesi arvelemaan, että salainen kanne… Minäkin jo vähäsen pelästyin.
Anna Andrejevna. Tekö? Mitäpä teidän siis on pelkääminen? Ettehän te ole virkamies.