Hlestakov. Te olette oikeassa. Tunnustan, että minunkin välistä tekee mieleni mietiskellä — milloin ilmoitan aatteeni proosassa, milloin taas pistelen runoksi.
Bobtschinski (Dobtschinskille.) Kuinka kauniisti, kuinka oikein lausuttu! Kuinka oivalliset muistutukset… Selvästi näkyy, että hän on hyvin ja syvästi oppinut mies.
Hlestakov. Vaan, hyvät herrat, eikö teillä ole huvituksia, seuroja, missä saisi esimerkiksi lyödä korttia?
Päällikkö (syrjään.) Vai niin, ukkoseni, tekeekö mielesi saada satimeen minua? (Ääneen.) Jumala varjelkoon! Moisia seuroja me emme ollenkaan tunne. Minä puolestani en ole ijässäni korttia kädessäni pitänyt. En osaa pelata ensinkään. Kortteja nähdessäni, on minun mahdoton pysyä tyynenä, ja jos joskus sattumuksesta näen ruutukuninkaan taikka pataässän, niin rupee mieltäni kääntämään ja sylettämään. Kerran sattumalta rakensin lapsilleni kartanon korteista ja kaiken yötä näin unta noista riivatuista paperilapuista. En voi ymmärtää, kuinka ihmiset kehtaavat ja viitsivät kallista aikaansa moisella ajan vietolla hukata.
Koulujen tarkastaja (syrjään.) Kas vaan sitä lurjusta! Eilen illalla viimeksi pinnisti hän minulta sata ruplaa.
Päällikkö. Minä puolestani pidän oikeampana pyhittää aikani valtion hyväksi.
Hlestakov. Noh, eipä juuri niinkään… Turhaan te nyt noin… Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa. Jos esimerkiksi tahdotaan lakata pelistä kun on toiselta voittanut… siinä tapauksessa olkoon menneeksi! Mutta muuten pieni peli noin joskus voi olla hyvinkin hupainen, sitä ei käy kieltäminen!
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
Päällikkö. Saanko esitellä teille perheeni! Vaimoni, tyttäreni!