Hlestakov (kumarrellen). Kuinka olen onnellinen, armollinen rouva, saadessani tutustua teidän kanssanne.
Anna Andrejevna. Ja minä vielä enemmän siitä onnesta, että saan nähdä kodissamme niin korkea-arvoisen miehen.
Hlestakov (kohteliaasti.) Anteeksi; mutta suuremman kunnian kuitenkin minä saan.
Anna Andrejevna. Mahdotonta! Sen sanotte ainoastaan kohteliaisuudesta. Tehkää hyvin, istukaa!
Hlestakov. Oh, onpa onni sekin, kun saan rinnallanne seisoa; vaan koska sitä niin ehdottomasti haluatte, niin istun… Kuinka olen onnellinen saadessani vihdoin istua vieressänne!
Anna Andrejevna. Älkää pahaksi panko, ett'en rohkene sanojanne omistaa itselleni… Luullakseni teistä pääkaupungin elämän jälkeen voaijoscheeraaminen tuntui hyvinkin yksitoikkoiselta.
Hlestakov. Hirveän yksitoikkoiselta! Tottuneena hienossa maailmassa elämään, comprenez-vous, ja sitten yht'äkkiä maantietä ajaa ratustamaan… likaisia ravintoloja, talonpoikaista raakuutta… Ell'ei välistä onni ohjaisi, niinkuin esimerkiksi minua nyt. (Katselee kohteliaasti Anna Andrejevnaa.) Se saattaa kaikki unohduksiin.
Anna Andrejevna. Kuinka ikävä teidän varmaankin on mahtanut olla.
Hlestakov. Mutta nyt, armollinen rouva, minusta on sangen hauskaa.
Anna Andrejevna. Oh, se ei ole mahdollista! Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa. Sitä en tosiaankaan ansaitse.