Hlestakov. Suoraan sanoen minä varsinaisesti elän kirjallisuudesta. Taloni on Pietarin kaikkein etevimpiä. Joka ihminen tuntee Ivan Aleksandrovitschin talon. (Kääntyen kaikkien läsnä olevain puoleen.) Tehkäätte, hyvät herrat, minulle se kunnia, että käytte minua katsomassa, jos joskus joudutte Pietariin! Pidän myöskin iltaseuroja talossani.

Anna Andrejevna. No varmaankin teidän pitonne ovat kovasti komeat ja hienot.

Hlestakov. Niin, sehän on päivän selvää. Pöydällä esimerkiksi meluuni — seitsemän sadan ruplan meluuni. Liemen tuotan suoraa tietä Pariisista kastrullissa. Ja kun kansi nostetaan, nousee siitä semmoinen ylenluonnollinen höyry. Tansseissa käyn joka päivä. Ja sitten on meillä hupainen vistiseuramme: ulkoasiain-ministeri, Ranskan lähettiläs, Saksan lähettiläs ja minä. Se vetää rahoja, sen vakuutan, aivan käsittämättömän paljon. Vihdoin kun olen kotia päässyt ja kiivennyt portaita myöten neljänteen kertaan, jaksan töintuskin piialleni lausua: "kuulepas Martta, täss' on schinelli!" — Mutta mitäs minä valehtelen? Unohdinpa kokonaan, että asun toisessa kerrassa ja sinne onkin vaan yhdet portaat… Vakuutan, että on hyvin hupaista katsahtaa etuhuoneeseni, ennenkun olen herännyt. Siinä tunkeilee kreivejä, ruhtinaita ja hyrisevät kuin mehiläiset. Muuta ei kuulu kuin… sch… sch… sch. — Joskus on siellä ministerikin… (Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet nousevat suurella kunnioituksella seisaalleen). Kirjeissäni on aina nimeni eteen kirjoitettu: "Hänen ylhäisyytensä". Kerran olin ministerin sijaisenakin. Sillä tapauksella on oma historiansa. Herra esimies meni matkaansa — mihinkä, sitä ei kukaan tiennyt. Tietysti siitä syntyi suuri hälinä. Kukahan astuu hänen paikalleen? Oli joukko kenraaleja, jotka toki eivät mitään maailmassa hartaammin halunneet, kuin päästä siihen. He kyllä yrittivät — mutta hitto vie, se asia ei ole niinkään helppoa! Luullaan tosin etäältä katsoen helpoksikin, mutta kun tarkemmin katsoo, niin ei siihen joka mies pysty! Viimein ei mikään auttanut! Tultiin minun luo. Ja kadulla kuriirit… kuriirit… kuriirit toinen toisensa perästä… aatelkaa vaan noin viisi neljättä tuhatta kuriiria ainoastaan kuriireja! Minä heti kysyin, mimmoinen oli asema? "Ivan Aleksanorovitsch, tulkaa heti kanssamme! Teidän pitää, teidän täytyy tulla kabinetin jäseneksi!" Suoraan sanoen vähän hämmästyin. Tulin ulos yönutussa…, todellakin teki mieleni vastata kieltävästi. Mutta malttakaa, ajattelin itsekseni, mitä siitä keisari sanoisi? Ja entäs virkaylennykseni sitten… te ymmärtänette… "Hyvät herrat", sanoin lopuksi heille, "minä otan vastaan viran", sanoin minä heille, "minä otan vastaan, olkoon niin; vaan minun kanssani ei saa leikkiä, ei… ei… ei… Korvat auki!… Kyllä minä"… Ja niin kävikin, kun vaan menin virkahuoneeni läpi… oli kuin maanjäristys; kaikki vapisivat kuin haavan lehdet! (Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet vapisevat pelosta. Hlestakov jatkaa puhettaan yhä nousevalla innolla). Oh, minun kanssani ei ole leikkimistä! Kyllä minä kaikille kyydin annoin! Itse valtioneuvoskuntakin minua pelkäsi. Eikä suinkaan ilman syyttä. Minä, näetten, olen niin… En pidä kenestäkään mitään väliä, toimitan virkaani ketään säästämättä. Kaikille sanon: "minä tiedän, kuka olen!" Olen kaikkialla, kaikkialla. Käyn hovissa joka päivä. Ja minä huomenna jo nimitetään Sota… sotamarskiksi! (Hän horjuu ja on kaatumaisillansa, mutta läsnäolevat rientävät häntä kunnioituksella tukemaan).

Päällikkö. (Lähestyy vavisten). Yl… ylhäisyy… Yl…

Hlestakov (tointuu ja lausuu tuimasti). Mitä nyt?

Päällikkö. Yl… Yl… Jos Teidän Ylhäisyy…

Hlestakov (tuimasti ja nopeasti). En ymmärrä! Joutavia!

Päällikkö. Yl… häi… häisyytenne, kenties tahtonette hetken levähtää? Tässä on huone ja kaikki, mitä tarvitsette.

Hlestakov. Levähtää… joutavia! Levähtää… Noh, miksi en? Aamiainen oli toki oivallinen, hyvät herrat! Minä olen tyytyväinen, tyytyväinen! (Lausuu juhlallisesti). Labbernan! labberdan! laberdan!

(Menee kaupungin päällikön seuratessa sivuhuoneesen).