Maria. Oi äiti kulta, niin kovin viehättävä!
Anna Andrejevna. Ja sitä hienoa, sievää käytöstä! Hänestä heti näkyy, että hän on pääkaupungin lapsi. Hänen liikkeensä ja kaikki… niin, niin. Voi, kuinka erinomaista! Minä olen ihan hulluksi ihastunut hänen kaltaisiinsa nuoriin miehiin! Olen aivan hurmautunut! Muuten huomasin varsin hyvin, että olin hänen mieleensä… Hän katseli minua koko ajan!
Maria. Mutta, äiti kulta, minuunhan hän alati loi silmänsä.
Anna Andrejevna. Ole nyt vaiti hullutuksinesi… Se käypi totta tosiaan liian pitkälle, lapsukaiseni!
Maria. Mutta se on aivan varmaa, että hän minua katseli.
Anna Andrejevna. Noh, Herran nimessä, taasko sinun pitää ruveta kiistelemään? Sinun on ihan mahdotonta olla väittelemättä. Hän muka sinua katseli! Miksikä hän sinua olisi katsellut?
Maria. Niin, mutta minua hän kuitenkin katseli; sitä ei käy kieltäminen. Kun hän rupesi kirjallisuudesta puhumaan, niin hän katsoi minuun ja sitten kun hän kertoi miten hän pelaa vistiä lähettilästen kanssa, katsoi hän taaskin minuun.
Anna Andrejevna. No, onhan mahdollista, että hän sen kerran teki… Hän luultavasti itseksensä ajatteli: "annas kun katson tuotakin!"
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Kaupungin päällikkö.