Hlestakov. Kuka teitä sortaa?
Yksi kauppamiehistä. Täkäläinen kaupungin päällikkö vaan! Sellaista kaupungin päällikköä ei ikinä ole ollut olemassa, armias herra! Hän saattaa meidät sanomattomaan kurjuuteen. Majoituksellaan on saattanut meidät melkein hirteen. Hän ei menettele enää ihmisten lailla. Hän käy partaan ja huutaa: "Sinä kalmukki!" Ja Herra Jumala, olemmehan me koettaneet tehdä hänelle parastamme eikä meitä voi mistään syyttää… Mitä siihen tulee, että hän tahtoo vaatteita armolliselle rouvalleen ja tyttärelleen, — siitä emme valita. Mutta siihen hän ei tyydy. Kaikki on hänestä vähä. Hän tulee puotiin ja ottaa, mitä tahtoo. Jos hän näkee verkapankon, niin sanoo hän heti: tuossapa on hienoa, kaunista kangasta, kannapas se kotiini! Ja me viemme! Vaan pankossa onkin viisikymmentä kyynärää.
Hlestakov. Kuinka, olisiko se mahdollista! Onko hän semmoinen rosvo?
Kauppamiehet. Sellaista kaupungin päällikköä ei ole miesmuistiin nähty. Kun hänet kaukaa näemme, piilotamme, mitä suinkin ennätämme. Puhumatta siitä, että hän ottaisi jotakin hienompaa, vaan hänelle kelpaa kaikki roskakin. Vanhoja viskunoita, jotka jo seitsemän vuotta ovat olleet nelikossa ja jommoisia ei puotipoikanikaan söisi, tuppaa hän taskunsa täyteen. Hänen nimipäivänään — joka on Pyhän Antoniuksen päivänä — täytyy, kuin täytyykin, hänelle tuoda mitä milloinkin, vieläpä sellaistakin, jota hän ei laisinkaan tarvitse. Ja sitten hän väittää myös Onufriuksenkin päivän olevan nimipäivänsä. Mitäs tehdä? Me kannamme Onufriuksellekin…
Hlestakov. Sehän on ilmeinen ryöväri!
Eräs kauppias. Aivan niin, Jumala nähköön! Semmoinen juuri on asian laita. Ja koetapas vaan tehdä vähäkään vastarintaa, — kohta paikalla hän majottaa koko rykmentin taloosi. Jos mieli tekee valittaa, niin sieppaa hän oven kiinni kesken puhetta. "En pane sinua kidutuspenkille enkä ruoski sinua", sanoo hän, "sillä laki ei sitä salli; mutta, ukko parka, kyllä sinä minulla vielä sillejä syöt."
Hlestakov. Mikä roisto! Siitä pitäisi hänet Siperiaan lähettää!
Eräs kauppamies. Jos Teidän armonne hänet vaan toimittaisi täältä pois — vaikk'ei niinkään pitkälle — niin kaikki olisivat sangen tyytyväiset. Älä vähäisiä lahjojamme halveksi! Ota armollisesti vastaan tämä viini ja nämä sokurike'ot!
Hlestakov. Älkää sitä luulkokaan; minä en koskaan ota vastaan lahjoja. Mutta jos tahtoisitte lainata minulle kolmesataa ruplaa, niin se olisi toinen asia.
Kauppamiehet (ottavat rahoja esiin). Kas tässä on, isä hyvä, tässä on! Mutta miksi vaan kolmesataa ruplaa. Ota nyt viisisataa, kunhan vaan autat!