Päällikkö. Niinkuin en itse olisi säätyhenkilö, muoriseni! Annaseni, todellakin lystillistä on ajatella, mitä lintuja meistä nyt on tullut — niin, niin, Anna Andrejevnani, piru vie, oikein korkealentoisia lintuja! Nytpä kyyditän nuo konnat, jotka ovat kanne- ja valituskirjoja sepitelleet ja lähetelleet!… Kuka siellä? (Poliisipalvelija astuu sisään). Ah, sinäkö se olet, Ivan Karpovitsch! Mene, ystäväni, ja kutsu tänne kauppamiehet!… Kylläpä ne riiviöt opetan kantelemaan minun päälleni! Onko maailmassa semmoisia juutalaisroistoja nähty; malttakaa vaan, kyyhkyseni! Tähän asti olette riippuneet hirressä vaan kainaloista, mutta nyt ripustan teidät kurkuista! Kirjoita muistiin kaikki, jotka ovat käyneet minusta valittamassa… ja ennen kaikkia ne, jotka ovat kyhäilleet valitus-kirjoja! Ja tietäkööt siis kaikki, minkä armon taivas on kaupungin päällikön huoneelle osoittanut! Hän ei naita pois tytärtänsä millekään jokapäiväiselle kosijalle, vaan miehelle, jonka vertaista ei ole sinä ilmoisna ikänä nähty, miehelle, joka voipi tehdä kaikki, mitä vaan tahtoo, kaikki, kaikki, kaikki! Anna heidän kaikkien se tietää ja kuulla! Julista se koko maailmalle, soita kelloja! Tuhat tulimmaista; tämä päivä on voiton ja riemun päivä, ja riemuita minä toki tahdon! (Poliisipalvelija menee.) No niin, Annani, niin! Kuinka meidän nyt pitää asettaa elämämme? Missä vast'edes asumme — täälläkö vai Pietarissa?
Anna Andrejevna. Pietarissa varmaan, Pietarissa! Kuinka saattaisi jäädä tänne?
Päällikkö. No, olkoon menneeksi! Pietarissa, siis Pietarissa. Muuten täälläkään ei olisi hullumpaa! Kylläkai kaupungin päällikkötoimenikin nyt on hiiteen heitettävä, vai kuinka, Anna Andrejevna?
Anna Andrejevna. No, se on tietty. Mitä se on — kaupungin päällikkö!
Päällikkö. Usko pois. Annaseni, että jo piankin pujahdan korkeampaan virkaan. Hän on veli kaikkien ministerien kanssa ja käypi hovissa. Kyllä hän pitää huolta ylentymisestäni; kyllä kai minä hyvinkin pian kenraaliksi kiipeen! Mitä arvelet, Anna Andrejevna — enkö voi piankin kiivetä kenraaliksi?
Anna Andrejevna. No, mitenkäs muuten?
Päällikkö. Niin saakeli soikoon! Loistavaa on olla kenraalina ja ripustaa nauhat olkapäillensä! Mutta minkälaiset nauhat, Anna? Punaisetko vai siniset?
Anna Andrejevna. Siniset ainakin!
Päällikkö. Ha, ha, kas vaan kuinka hän on siniseen mieltynyt! Muuten ei punainenkaan ole hullumpi. Mutta tiedätkös, miksi on niin ihanata olla kenraalina? Sen tähden että, jos esimerkiksi tekee mieli matkustaa johonkin, niin kuriirit ja ajutantit ratrastavat täyttä laukkaa edelläpäin ja huutavat: hevosia, hevosia kenraalille! — Kestikievaritaloissa ei niitä anneta kellekään. Kaikkien täytyy kauniisti odottaa — kaikkien alhaisempien virkamiesten, kapteenien, kaupungin päällikköjen — vaan herra kenraali ei ole tietävinäänkään. Ja sitten ollaan päivällisillä kuvernöörien luona ja kaupungin päälliköt seisovat ovilla! Ha, ha, ha, ha! (Nauraa niin, että kyyneleet tulevat silmiin). Lempo vie, sepä juuri hauskaa! Saakelin hauskaa!
Anna Andrejevna. Sinua miellyttää vaan tuommoinen raaka. Sinun täytyy täydelleen muuttaa elämäsi tapa. Sellaiset tuttavat kuin tuo koirien kaitsija — tuomari, jonka kanssa käyt jänistämässä, ja Semljanika ovat aivan mahdottomat. Sen sijaan sinun kanssasi tulee seurustelemaan hienon hienot kreivit ja valtion ylhäiset. Mutta suoraan tunnustan, että sinä minua vähäisen peloitat: suustasi pöllähtää välistä sanoja, jommoisia ei koskaan sivistyneissä piireissä kuule.