"Mitä te sanotte tähän, Dorofei Trofimovitsh?" kysyi tuomari käännyttyään lyhyen vaitiolon jälkeen alituomarin puoleen.
"En sano mitään", vastasi alituomari.
"Merkillisiä asioita saattaa tapahtua!" jatkoi tuomari. Tuskin oli hän ennättänyt sanoa sen kuin ovi natisi ja Ivan Nikiforovitshin etumainen puolisko ilmaantui istuntosalin oveen, mutta toinen puolisko jäi vielä eteiseen. Ivan Nikiforovitshin ilmaantuminen oikeuteen oli niin ihmeellistä, että tuomari huudahti hämmästyksestä, kirjuri keskeytti lukemisensa, eräs kanslisteista, jonka yllä oli pörhökankainen hännystakki, pisti mustekynän suuhunsa, toinen nielaisi kärpäsen. Vieläpä oikeuden pikalähettinä ja vahtimestarina palveleva sotavanhuskin, joka seisoi oven luona kahnuttaen itseään likainen paita yllä ja arvonauha olkapäässä, hänkin avasi suunsa ihmetyksestä ja astui jotakuta varpaille.
"Mitä kuuluu? Kuinka voitte, Ivan Nikiforovitsh?"
Mutta Ivan Nikiforovitsh oli puolikuollut, sillä hän oli tarttunut oveen niin lujasti, ettei voinut liikkua eteen eikä taakse. Turhaan huusi tuomari eteiseen, että joku sieltä työntäisi Ivan Nikiforovitshia takaapäin istuntosaliin. Eteisessä sattui olemaan vain yksi ainoa anoja, eräs vanha akka, joka ei voinut vapauttaa Ivan Nikiforovitshia, vaikka voimainsa takaa käyttikin luisevia käsiään. Silloin eräs paksuhuulinen, hartiakas, leveänenäinen kanslisti, jonka silmät olivat kierot ja päihtyneen näköiset ja kyynärpäät kuluneet puhki, lähestyi Ivan Nikiforovitshin etumaista puoliskoa, pani tämän kädet ristiin rinnalle, kuten lapsille tehdään, ja antoi merkin sotavanhukselle, joka puski polvensa Ivan Nikiforovitshin vatsaan, ja yhteisin voimin he työnsivät Ivan Nikiforovitshin takaisin eteiseen huolimatta tämän valittavasta voihkinnasta. Senjälkeen kiskottiin teljet auki ja parioven toinen puolisko avattiin, minkä tehdessään kanslisti ja hänen apulaisensa sotavanhus puhalsivat ilmoille hartaasta ponnistuksesta keuhkoihinsa kertyneen löyhkän, joka vaikutti sen, että istuntosali joksikin aikaa muuttui kapakaksi.
"Ettekö satuttanut itseänne, Ivan Nikiforovitsh? Minä sanon äitimuorilleni, että hän lähettää teille viinahaudetta, jolla tarvitsee vähäsen hieroa vyötäisiä ja selkää, niin kyllä kipu lähtee."
Mutta Ivan Nikiforovitsh raukesi tuolille eikä saanut sanotuksi mitään, sillä hän voihki yhä. Vihdoin pääsi häneltä heikolla, uupuneella äänellä:
"Ettekö tahdo?" ja vedettyään taskustaan nuuskasarven lisäsi: "Ottakaa, olkaa hyvä!"
"Minua ilahuttaa saada nähdä teidät", vastasi tuomari, "mutta en saata vieläkään arvata, mikä on saanut teidät vaivautumaan tänne ja valmistamaan meille näin miellyttävän yllätyksen?"
"Anomus…" sai Ivan Nikiforovitsh tuskin sanotuksi.