"Anomus? Mikä anomus?"
"Kanne…" (sen sanottuaan hän huohotti pitkän aikaa)… "Oh! .. Kanne roistoa… Ivan Ivanovitsh Pererepenkoa vastaan."
"Herranen aika! Te myöskin! Niin harvinaisia ystäviä! Kanne niin hyvänsuopaa miestä vastaan!…"
"Hän — itse saatana!" murahti Ivan Nikiforovitsh katkonaisesti.
Tuomari teki ristinmerkin.
"Tässä on anomus, lukekaa."
"Mikä auttaa, lukekaa, Taras Tihonovitsh", sanoi tuomari kääntyen tyytymättömän näköisenä kirjurin puoleen, jolloin hänen nenänsä hipaisi ylähuulta, mikä tavallisesti tapahtui suuresta mielihyvästä. Tämä nenän omavaltaisuus tuotti tuomarille sitäkin enemmän harmia: hän otti nenäliinansa ja löi rangaistukseksi kaiken tupakan pois ylähuulelta.
Kirjuri suoritti kahdella sormella, s.o. ilman nenäliinaa, johdannon, mikä tapahtui aina hänen ryhtyessään asiakirjoja lukemaan, ja alkoi yksitoikkoisella äänellä:
"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpojalta,
Dovgotshhunilta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:
"1) Vihamielisestä kiukusta ja selvästä pahansuopuudesta on itseään aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenkoksi nimittävä henkilö tehnyt minulle kaikenlaista ilkeyttä, vahinkoa ja konnamaisia, kauhistuttavia rikoksia, ja myöhään eilen illalla hän hiipi kuin rosvo ja varas kirveineen, sahoineen, purasimineen ja muine sepän työkaluineen minun pihalleni ja hävitti omin käsin ja mitä törkeimmällä tavalla minun oman lääväni ilman että minä olen niin lainvastaiseen ja rosvomaiseen tekoon antanut vähintäkään aihetta.