Kun Ivan Ivanovitsh oli tarkastanut talonsa ja mennyt tapansa mukaan ulos katoksen alle lepäämään, niin hän äkkäsi sanomattomaksi ihmeekseen jotakin punaista pikkuportissa. Se oli poliisimestarin hihansuu, joka, samoin kuin kauluskin, oli kiillotettu ja reunoistaan oikein kiiltonahalla päällystetty. Ivan Ivanovitsh ajatteli itsekseen: "Eipä ollut hullummaksi, että Pjotr Fedorovitsh tuli juttelemaan". Mutta kovasti hän ihmetteli sitä, että poliisimestari asteli niin vilppaasti ja huitoi käsiään, mikä oli erittäin harvinaista. Poliisimestarin virkapuvussa oli kahdeksan nappia; yhdeksäs oli heltinyt juhlakulkueessa kirkon vihkiäisissä noin pari vuotta sitten, eivätkä sitä talonmiehet vieläkään ole löytäneet, vaikka poliisimestari joka päivä tiedustelee raportissaan korttelipoliisilta, onko nappi löytynyt. Nämä kahdeksan nappia olivat kiinnitetyt samalla tavoin kuin akat istuttavat papuja: toinen oikealle, toinen vasemmalle. Poliisimestarin vasemman jalan oli viimeisellä sotaretkellä luoti lävistänyt, ja sentähden hän ontui ja paiskasi sen käydessään niin kauas sivulle, että teki siten oikean jalan työn melkein turhaksi. Jota rivakammin poliisimestari toimi jalkaväellään, sitä hitaammin hän samosi eteenpäin, ja sentähden Ivan Ivanovitsh ennätti nyt poliisimestarin lähestyessä katosta vaipua arveluihin, miksi tämä niin tuimasti huitoi käsiään. Se kiinnitti sitäkin enemmän hänen mieltään, sillä asia näytti olevan tavattoman tärkeä — poliisimestarin vyössä heilui näet uusi miekka.
"Terve tulemaan, Pjotr Fedorovitsh!" huusi Ivan Ivanovitsh, joka oli, kuten jo huomautimme, sangen utelias kuulemaan asiaa eikä mitenkään voinut asettaa kärsimättömyyttään, kun näki poliisimestarin hyökkäävän portaille ja yhä maahan katsellen komentavan jalkaväkeään, joka ei heti voinut seurata johtajaansa.
"Hyvää päivää toivotan rakkaalle ystävälle ja hyväntekijälle Ivan
Ivanovitshille!" vastasi poliisimestari.
"Pyydän, käykää tänne istumaan. Te näytte väsyneen, kun teidän haavotettu jalkanne estää…"
"Minun jalkani!" huudahti poliisimestari luoden Ivan Ivanovitshiin samanlaisen katseen kuin jättiläinen luo kääpiöön, oppinut kirjatoukka tanssin opettajaan. Samalla hän ojensi jalkansa ja polki lattiaa. Tämä urhoollinen teko maksoi hänelle kuitenkin paljon, sillä ruumiinsa huojahti ja nenä töykkäsi käsipuuhun. Mutta älykäs järjestyksen päämies, pelastaakseen asemansa, ojensihe kiireimmän kautta ja pisti kätensä taskuun muka etsien nuuskarasiaa. — "Minä voin ilmoittaa itsestäni, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, että olen ollut mukana aivan toisenlaisilla sotaretkillä. Ihan totta olen ollut. Esimerkiksi vuonna 1807… Niin, minäpä kerron teille, kuinka kiipesin korkean aidan yli erään saksattaren luo." Samalla poliisimestari iski toista silmäänsä ja hymyili niin pirun viekkaasti.
"Missä olette ollut tänään?" kysäisi Ivan Ivanovitsh tahtoen keskeyttää poliisimestarin ja toivoen hänen mahdollisimman pian sanovan, mikä on syynä käyntiinsä. Olisipa hän mielellään kysynyt, mitä poliisimestari aikoi ilmottaa, mutta hienona maailmanmiehenä hän piti tällaista kysymystä perin sopimattomana ja hillitsi kärsimättömyytensä odottaen arveluittensa ratkaisua, vaikka sydämensä pamppaili tavattoman lujasti.
"Jos sallitte, niin kerron missä olen ollut", vastasi poliisimestari.
"Mutta ensiksi saan ilmottaa, että tänään on kerrassaan kaunis ilma…"
Nämä sanat kuullessaan Ivan Ivanovitsh oli kuolla uteliaisuudesta.
"Mutta sallikaa", jatkoi poliisimestari, "minä olen tullut luoksenne erään tärkeän asian tähden". Tässä poliisimestarin kasvojen ilme ja koko ulkomuoto muuttui yhtä huolekkaan näköiseksi kuin äsken hänen hyökätessään portaille. Ivan Ivanovitsh vilkastui ja vapisi kuin kuumeessa eikä ollut tapansa mukaan myöhäinen kysymään: "Mikä asia se on? Onko se tärkeäkin?"
"Niin nähkääs, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, ensiksi on minun ilmottaminen, että te… omasta puolestani ei minulla ole mitään muistutettavaa teitä vastaan, mutta esivallan edut vaativat sitä… te olette rikkonut yleistä järjestystä vastaan!"