Yksi ainoa keino oli jäljellä: sovittaa entiset ystävykset. Mutta miten menetellä, kun kaikki tähänastiset yritykset olivat tyhjiin rauenneet?
Kuitenkin päätettiin yrittää vielä kerta. Ivan Ivanovitsh ilmotti itsepäisesti, ettei hän tahdo kuulla sellaisesta puhuttavankaan ja suuttui kovasti. Ivan Nikiforovitsh käänsi selkänsä vastaukseksi eikä virkkanut sanaakaan. Silloin käytiin prosessiin käsiksi tavattoman kiireesti, mikä on niin tavallista tuomioistuimissa. Asiakirjat päivättiin, vietiin kirjoihin, numeroitiin, nidottiin, allekirjotettiin, kaikki yhdessä ainoassa päivässä, ja sitten ne pantiin kaappiin, jossa saivat olla vuoden, kaksi, kolme… Joukko morsiamia joutui sillä aikaa naimisiin; Mirgorodiin rakennettiin uusi katu; tuomarilta putosi yksi etuhammas ja kaksi sivuhammasta; Ivan Ivanovitshin pihalla juoksenteli entistä suurempi joukko lapsia (mistä ne tulivat, Jumala yksin tietää); Ivan Nikiforovitsh teetti Ivan Ivanovitshin kiusalla uuden hanhiläävän, vaikka vähän etäämmäksi entistä, ja rakennutti Ivan Ivanovitshin puoleisen rajan aivan umpeen, niin että nämä kunnianarvoiset naapurit tuskin koskaan näkivät toisiaan — ja asiakirjat olivat yhä vaan samassa hyvässä järjestyksessä ja samassa kaapissa, joka mustetäplistä oli tullut marmorimaiseksi.
Sillä välin sattui koko Mirgorodille tärkeä tapaus. Poliisimestari piti päivälliskemut!
Mistä saisin siveltimen ja värejä kuvatakseni vierasten kirjavaa joukkoa ja loistavaa juhlaa!
Ottakaa kello, avatkaa se ja katsokaa, mitä siellä sisässä on! Eikö totta, kauhea sekamelska! Ajatelkaa, että yhtä monta pyörää, jollei vielä enemmänkin, oli poliisimestarin pihalla. Minkälaisia ajopelejä ei siellä olisi ollut? Toiset olivat takaa leveitä ja edestä kapeita, toiset takaa kapeita ja edestä leveitä. Toiset olivat samalla kertaa sekä rattaita että vaunuja, toiset eivät olleet rattaita eivätkä vaunujakaan. Toiset olivat kuin suuria heinäkasoja tai torimatameja, toiset kuin takkuisia juutalaisia tai luurankoja, joista nahka ei ollut aivan lähtenyt. Toiset näyttivät sivultapäin katsottuina pitkävartisilta piipuilta, toiset eivät näyttäneet miltään, vaan olivat kuin kummallinen, muodoton, fantastinen ainepaljous. Tästä pyörien merestä kohosi vanhanaikaiset umpinaiset vaunut pienine ikkunoineen, joissa oli vahvat rautaristikot. Kyytimiehet, joista toisilla oli yllä lyhyet harmaat takit ja lampaannahkalakit, toisilla pitkät takit ja toisenlaiset lakit, taluttelivat tupakoiden valjaista riisuttuja hevosia pitkin pihaa.
Millaiset päivälliskemut poliisimestari pitikään! Antakaahan, kun minä luettelen kaikki läsnäolevat: Taras Tarasovitsh, Jevpl Akinfovitsh, Jevtihij Jevtihijevitsh, Ivan Ivanovitsh, ei meidän Ivan Ivanovitshimme, vaan eräs toinen, Savva Gavrilovitsh, meidän Ivan Ivanovitshimme, Jeleferij Jeleferijevitsh, Makar Nasarjevitsh, Foma Grigorjevitsh… En jaksa enempää, voimani eivät riitä! Käsi väsyy kirjottamaan! Ja kuinka runsaasti oli naisia, tummia ja vaaleita, pitkiä ja lyhyitä, lihavia kuin Ivan Nikiforovitsh ja niin laihoja, että semmoiset olisi luullut voivan pistää poliisimestarin miekan huotraan. Kuinka äärettömän paljon naisten päähineitä ja pukuja! punaisia, keltaisia, kahvinruskeita, vihreitä, sinisiä, uusia, käännettyjä, uudestaan vaatetettuja, — huiveja, nauhoja, käsilaukkuja! Hyvästi, poloiset silmäni! Tämän näytännön jälkeen ette kelpaa enää mihinkään. Kuinka tavattoman pitkä pöytä oli valmiiksi katettuna! Kuinka erinomaisesti juttu sujui, mikä melu kaikkialla! Mitä on sen rinnalla mylly kivineen, rattaineen, pyörineen, kalkutuksineen, kolkutuksineen! En voi aivan varmaan sanoa, mistä siellä puhuttiin, mutta kaiketi monenlaisista hauskoista ja hyödyllisistä asioista, kuten ilmasta, koirista, naisten päähineistä, varsoista… Vihdoin Ivan Ivanovitsh, ei meidän, vaan se toinen, jolla on vain yksi silmä ja sekin kiero, lausui: "Minua kovin kummastuttaa, kun oikea silmäni (yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh puhui aina itsestään hyvin ivallisesti) ei näe täällä Ivan Nikiforovitshia, herra Dovgotshhunia."
"Hän ei tahtonut tulla", sanoi poliisimestari.
"Kuinka niin?"
"Siitä on, Jumala paratkoon, jo kaksi vuotta, kun he riitaantuivat, nimittäin Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh, ja minne toinen menee, sinne ei toista saa millään!"
"Mitä te puhutte!" huudahti yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh tähdäten kieron silmänsä kattoon ja pannen kätensä ristiin. "Kun eivät enää sellaiset ihmiset, joilla on hyvät silmät, voi elää sovussa keskenään, niin kuinka saatan minä ja minun kiero silmäni tulla kenenkään kanssa aikoihin!" Kaikki nauroivat hänelle täyttä kurkkua. Kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh oli yleisesti suosittu seuroissa sentähden, että hän osasi lasketella kaikkien nauruhermoja kutkuttavia pilapuheita. Nousipa tuoliltaan pitkä, laiha mies, yllään karvakankainen takki ja laastarilappu nenän päässä. Tämä oli istunut hiljaa nurkassa eikä edes muuttanut kasvojensa ilmettä, ei silloinkaan, kun kärpäset olivat hänen nenäänsä tutkineet. Mutta nyt hän lähestyi joukkoa, joka oli kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ympäröinyt. "Kuulkaa!" huudahti kierosilmäinen, kun hän huomasi koonneensa ympärilleen kylliksi kuulijoita, "kuulkaa, sen sijaan, että te nyt töllistätte minun ainokaista kieroa silmääni, sovittakaamme kaksi ystäväämme! Koska Ivan Ivanovitsh näkyy paraikaa juttelevan tuolla akkojen ja tyttärien kanssa, niin sopii meidän sillaikaa kaikessa hiljaisuudessa lähettää Ivan Nikiforovitshia noutamaan, ja sitten me sysäämme heidät yhteen ja rakennamme sulan sovinnon!"