Kaikki suostuivat yksimielisesti kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ehdotukseen ja päättivät viipymättä lähettää Ivan Nikiforovitshille kutsun saapua kaikin mokomin poliisimestarin luo päivällisille. Mutta siinäpä pulmallinen kysymys: kenen toimeksi uskoa tämä tärkeä tehtävä? Oltiin neuvottomia, kahden vaiheilla ja riideltiin kauan siitä, kuka olisi soveliain ja taitavin diplomaattisissa asioissa. Vihdoin päätettiin yksimielisesti laskea tämä edesvastuullinen toimi Anton Prokofjevitsh Golopus'in niskoille.
Mutta ennenkuin käymme eteenpäin, pitää ehdottomasti tutustuttaa lukijaa tähän huomattavaan henkilöön. Anton Prokofjevitsh Golopus on kerrassaan hyvä mies tämän sanan täydessä merkityksessä: jos joku Mirgorodin kunnianarvoisista henkilöistä lahjottaa hänelle kaulahuivin tai alusvaatteet — niin hän kiittää; jos joku näppää kevyesti hänen nenäänsä — niin hän kiittää silloinkin. Jos häneltä kysyttiin: "Miksi, Anton Prokofjevitsh, teidän takkinne on kanelinvärinen, mutta hihat siniset?" niin hän tavallisesti vastasi: "Niin, teillä ei sellaista olekkaan! Mutta antakaahan olla, kun se kuluu, niin muuttuu kokonaan yhdenväriseksi!" Ja todellakin, auringon vaikutuksesta alkoi sininen kangas muuttua kanelinväriseksi, ja on nyt aivan samaa väriä kuin takkikin. Mutta mikä kummallista, Anton Prokofjevitsh käyttää kesällä verkavaatteita ja talvella nankinikankaisia. Anton Prokofjevitshilla ei ole omaa taloa. Hänellä oli kyllä sellainen ennen kaupungin laidassa, mutta hän möi sen ja osti tummanruskean kolmivaljakon ja pienet vaunut, joilla ajeli vierailuille ympäristön tilanomistajain luo. Mutta kun hevosista oli paljon vaivaa ja tarvittiin rahaa kauroihin, niin Anton Prokofjevitsh vaihtoi hevoset ja vaunut viuluun ja piikaan ja sai vielä 25 ruplan setelin välirahaa. Sitten hän möi viulun ja vaihtoi piian kullalla koristettuun safiaaninahkaiseen tupakkakukkaroon, ja nyt ei ole kenelläkään sellaista tupakkakukkaroa kuin Anton Prokofjevitshilla. Tästä hyvästä hän ei enää saata ajella maaseudulle, vaan on pakotettu pysymään kaupungissa ja viettämään yönsä eri taloissa milloin minkin aatelismiehen luona, etupäässä siellä, missä mielellään hänen nenäänsä näppäillään. Anton Prokofjevitsh tahtoo syödä hyvin ja pelaa joltisesti Mustaa-Maijaa ja Mylly-Mattia. Tottelevaisuus on hänen elementtinsä, ja sentähden hän otti heti hatun ja kepin ja läksi.
Matkalla hän alkoi harkita, millä tavalla saisi Ivan Nikiforovitshin lähtemään päivällisille. Tämän muuten kunnioitettavan miehen hieman ynseä luonne teki yrityksen melkein mahdottomaksi. Ja kuinka voisi ajatellakaan, että Ivan Nikiforovitsh suostuisi lähtemään, kun jo sängystä nouseminen tuotti niin suurta vaivaa? Mutta otaksukaamme, että hän nouseekin, niin kuinka saada hänet sinne, missä on — minkä hän epäilemättä tietää — hänen leppymätön vihollisensa? Jota enemmän Anton Prokofjevitsh asiaa harkitsi, sitä enemmän ilmaantui esteitä. Päivä oli helteinen, aurinko paahtoi, hiki valui virtanaan. Anton Prokofjevitsh, vaikka antoikin näppäillä nenäänsä, oli monessa asiassa aika ovela mies. Vaihtokaupoissa sen sijaan hän ei ollut yhtä onnellinen. Hän oivalsi vallan hyvin, milloin piti heittäytyä hölmöksi, ja toisinaan hän osasi suoriutua sellaisistakin seikoista, joista älykäs harvoin pelastaa nahkaansa.
Sillä välin kuin hänen kekseliäs mielensä mietti keinoa, miten saada Ivan Nikiforovitsh vakuutetuksi, ja hän urhoollisesti astui esteitä vastaan, eräs odottamaton tapaus sai hänet jonkun verran levottomaksi. Eipä ole vahingoksi huomauttaa lukijalle, että Anton Prokofjevitshilla oli yhdet housut sitä laatua, että kun hänellä oli ne yllään, niin koirat heti häntä ahdistivat ja purivat pohkeisiin. Pahaksi onneksi oli hän juuri täksi päiväksi vetänyt nämä housut jalkaansa, ja tuskin oli hän oikein ennättänyt syventyä ajatuksiinsa, kun hirvittävä haukunta joka puolelta hämmästytti häntä. Anton Prokofjevitsh päästi sellaisen huudon (kukaan ei voinut huutaa häntä kovemmin), etteivät ainoastaan meille tunnetut laiha akka ja erinomaisen pitkätakkinen poika juosseet hänen avukseen, vaan Ivan Ivanovitshin pihalta tuli tuiskuna kakaroita vaikka kuinka paljon. Ja vaikka koirat olivat ennättäneet vasta hänen toista pohjettaan maistaa, vähensi se kuitenkin aika lailla Anton Prokofjevitshin rohkeutta, ja arasti hän astui Ivan Nikiforovitshin kuistille.
VII LUKU,
joka on viimeinen.
"Aa, hyvää päivää! Miksi ette anna koirien olla rauhassa?" huudahti Ivan Nikiforovitsh huomattuaan Anton Prokofjevitshin, sillä tämän kanssa ei kukaan puhunut leikkiä laskematta.
"Vieköön piru ne kaikki, joka sorkan! Kukapa ei antaisi niitten rauhassa olla?" vastasi Aaton Prokofjevitsh.
"Te valehtelette."
"Jumalavita, en valehtele! Pjotr Fedorovitsh pyysi teitä päivällisille."