"Mitä sinä loruilet? Ettäkö koskentakaiset olisivat teidän veljiänne?" kivahti muuan ääni joukosta. "Älkää sitä odottako, kirotut juutalaiset! Dnjepriin mokomat pakanat!"
Nämä sanat olivat merkkinä muille. Juutalaisia alettiin heittää niskasta jokeen. Valitushuudot kaikuivat eri haaroilta, mutta jurot koskentakaiset vaan nauroivat nähdessään, kuinka juutalaisten pitkät sääret pieksivät vettä.
Puhujaraukka, jonka sanat olivat vaan onnettomuutta tuottaneet, riuhtoi itsensä irti kauhtanasta, johon jo miehet olivat tarttuneet ja pelkässä kirjavassa ihopaidassaan ollen tarttui Bulban jalkoihin ja rukoili valittavalla äänellä: "Suuri pani, korkeasti kunnioitettava pani! Minä tunsin teidän velivainajanne Doroshan. Hän oli kelpo soturi, ritarien kunnia! Annoin hänelle kahdeksansataa tsehiniä, joilla hän lunasti itsensä turkkilaisten vankeudesta."
"Tunsitko veljeni?" kysyi Taras.
"Jumala armahtakoon, tunsin kyllä, hän oli jalomielinen pani."
"Mikä on sinun nimesi?"
"Jankel."
"Hyvä on", sanoi Taras ja sitten vähän mietittyään kääntyi kasakkojen puoleen ja lausui näin:
"Ainahan on meillä tilaisuus hirttää tämä juutalainen, jos tarve vaatii; mutta täksi päiväksi luovuttakaa hänet minulle."
Tämän sanottuaan vei Taras juutalaisen kuormansa luo, jonka ympärillä seisoivat hänen kasakkansa.