"Kiipeä tuonne rattaiden alle ja makaa siellä, mutta älä liikahda! Ja te, veljet, älkää vaan päästäkö juutalaista pakoon."
Taras lähti senjälkeen torille, jonne jo oli kokoontunut paljon väkeä.
Kaikki kasakat olivat jo poistuneet rannalta ja jättäneet veneitten varustamisen sikseen; sillä nyt olikin edessä maamatka, jota varten tarvittiin hevosia ja rattaita. Sekä nuoret että vanhat tahtoivat ottaa osaa retkeen. Vanhimpain osastopäällikköjen, koshevoin ja koko sotajoukon yksimielisen päätöksen mukaan päätettiin nyt lähteä sotaretkelle Puolaa vastaan. He päättivät kostaa juutalaisten ilkityöt ja koota sotasaalista kaupungeista sekä sytyttää kylät ja vainiot tuleen. Tämän retken kautta leviäisi samalla laajalle kasakkain maine.
Kaikki alkoivat varustautua matkalle. Koshevoi näytti kasvaneen päätään pitemmäksi. Ei ollut hän enää vapaan, hurjapäisen kansanjoukon nöyrä käskyjen täyttäjä, vaan hän oli nyt käskijä, joka itsetietoisena jakeli määräyksiään oikealle ja vasemmalle. Nöyrinä seisoivat riveissä kaikki kevytmieliset yltiöpäät, uskaltaen tuskin silmiänsä kohottaa, kun koshevoi komeana komenteli. Lyhyesti ja arvokkaasti, niinkuin tottunut sotapäällikkö ainakin, määräili hän: "Varustautukaa huolellisesti. Järjestäkää kuormat, korjatkaa aseenne! Älkää ottako paljon vaatteita mukaanne: paita ja kaksi paria housuja jokainen ottakoon ja ruuaksi kupillisen velliä ja survottuja hirssijyviä — enempää älköön kukaan ottako! Kuormissa kyllä on kaikkea, mitä matkalla tarvitaan. Kaksi hevosta olkoon jokaisella kasakalla. Sitä paitsi tulee meidän ottaa mukaan pari sataa härkäparia, sillä kaalamopaikoilla ja soilla niitä tarvitaan. Mutta ennen kaikkea, panit, noudattakaa järjestystä. Tiedän joukossamme olevan sellaisia, jotka voivat sukkien asemesta vetää jalkoihinsa kallisarvoisia liinoja ja riepuja. Hiiteen nyt kaikellaiset kalliit kankaat, hameet ja huivit. Laittakaa vaan aseenne kuntoon, ja jos hopeaa ja kultaa näette, niin nekin korjatkaa, sillä niillä on pysyvä arvo ja niitä tarvitaan. Ja sen teille, hyvät panit, jo edeltäpäin ilmoitan, että älköön kukaan sotaretken aikana juoko itseänsä humalaan. Joka sen tekee, hänet sidotaan kuin koira kiinni vaunuihin, olkoonpa hän vaikka urhoollisin kasakka koko joukossamme; niin, kuin koira hänet ammutaan ja heitetään tien syrjään lintujen ruoaksi, sillä juoppo ei sotaretkellä kristillistä hautausta ansaitse. Ja te nuoret, seuratkaa vanhempien esimerkkejä! Jos kuula teitä raapaisee tai miekasta saatte haavan, niin älkää siitä paljoa välittäkö: sekoittakaa latinki ruutia pikarilliseen viinaa ja juokaa se yhdellä kulauksella, niin kaikki tuska on ohi, ei synny kuumettakaan. Ja haavalle taas, jos se ei ole kovin suuri, pankaa sylellä sekoitettua multaa, kyllä se kuivaa ja parantaa. Ja nyt toimeen miehet!"
Niin puhui koshevoi ja heti hänen lopetettuaan kävivät kaikki työhön. Kaikilta oli humala haihtunut, ikäänkuin ei juopuneita kasakkain joukossa olisi koskaan ollutkaan. Tuolla korjattiin rattaiden rautoja tai asetettiin uusia; tuolla ladottiin kuormiin muonasäkkejä ja aseita; tuolla tuotiin hevosia ja härkiä. Kaikkialta kuului töminää, koelaukauksia, miekkojen kalsketta, härkien ammuntaa, rattaiden räminää, puhetta ja huutoja. Pitkänä jonona levisi kasakkain leiri avaralla arolla. Monta loikkausta olisi siinä saanut tehdä, jos olisi tahtonut juosta sen päästä toiseen. Pienessä puukirkossa piti pappi jumalanpalvelusta, pirskotti pyhää vettä kaikkien päälle ja antoi ristin suudeltavaksi. Sitten lähdettiin liikkeelle.
"Hyvästi, äitimme", sanoivat he melkein yhteen ääneen. "Suojelkoon sinua Jumala kaikilta vaaroilta."
Joukon kulkiessa etukaupungin halki huomasi Taras juutalaisensa Jankelin, joka jo oli pystyttänyt teltan ja möi siinä piikiveä, ruutia ja muita sotatarpeita, joita matkalla tarvittiin ja vieläpä vehnäkakkuja ja leipääkin.
"Katsopas sitä vietävää!" tuumi Taras ja ajoi hänen luoksensa.
"Tässäkö sinä nyt istut? Ehkä odotat, että sinut ammutaan kuin varis?"
Hiljaa lähestyi häntä Jankel, tehden merkin molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmoittaa jotain salaperäistä.