Tori näytti ikäänkuin kuolleelta, mutta Andrei oli kuulevinaan jostain heikkoa voivotusta. Silmäillessään ympärille huomasi hän vähän matkan päässä muutamia ihmisiä, jotka makasivat kadulla aivan liikkumattomina. Hän ei tietänyt, olivatko he kuolleita vai nukkuivatko he. Äkkiä hän kompastui johonkin pehmeään esineeseen, se oli kuolleen naisen ruumis, varmaankin tatarilaisen. Nainen oli nähtävästi vielä nuori, vaikka nääntyneistä, laihoista kasvoista ei voinut varmasti päättää hänen ikäänsä. Hänen päässään oli punanen silkkihuivi ja kaulassa kaksirivinen helminauha; pari kolme pitkää suortuvaa oli laskeutunut hänen kalpeille poskilleen. Hänen vieressään makasi lapsi, joka suonenvedontapaisesti oli tarttunut äidin kuivuneisiin rintoihin, vaan niistä kun ei maitoa lähtenyt, puristi se nyt niitä suuttuneena. Lapsi ei itkenyt eikä huutanut. Hänen hiljalleen kohoavasta rinnastaan voi päättää, ettei hän vielä ollut kuollut.
Poikettuaan toiselle kadulle pysähdytti heidät raivostunut mies, joka huomattuaan, että Andreilla oli ruokatavaroita, tarttui häneen huutaen: "Leipää, leipää!" Mutta hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan ja Andrein vähäisestä kosketuksesta kaatui hän maahan. Säälin valtaamana heitti Andrei hänelle leivän, jonka kimppuun onneton hyökkäsi kuin raivoisa koira, alkaen sitä purra ja ahmia. Hetkisen kuluttua kuoli mies koviin tuskiin, varmaankin tottumattomuudesta ruokaan.
Melkein joka askeleella kohtasivat he nälän uhreja. Näytti siltä kuin olisivat onnettomat tuskissaan juosseet huoneistaan kaduille ikäänkuin toivoen, että Jumala ilmasta lähettäisi heille ruokaa. Erään portin vieressä istui vanha eukko, ja mahdotonta oli sanoa, oliko hän kuollut tai nukkuiko hän, vai oliko hän vain ajatuksiinsa vaipunut. Ei hän ainakaan nähnyt tai kuullut mitään, samassa paikassa vaan liikahtamatta istui. Erään talon katosta riippui nuorasta kuivunut mies. Hän, raukka, ei ollut jaksanut loppuun asti vaivojansa kärsiä, vaan oli itsemurhalla päivänsä lyhentänyt.
Näitä kauheuksia nähdessään ei Andrei voinut olla kysymättä saattajaltaan: "Eivätkö he ole keksineet mitään keinoja henkensä pelastamiseksi? Kun ihminen on äärimmässä hädässä, niin täytyy hänen syödä sellaistakin, mikä on hänelle inhoittavaa, kunhan se vaan ruoaksi kelpaa."
"Kaikki on syöty loppuun. Et löydä enää koko kaupungista yhtään hevosta, et koiraa, et edes rottaakaan. Täällä ei koskaan ole ollut suurempia ruokavarastoja. Kaikki on tuotu lähellä olevista kylistä."
"Mutta kuinka te kauhean nälkäkuoleman uhatessa yhä vielä aijotte puolustaa kaupunkia?"
"Ehkä olisi päällikkö jo luovuttanutkin kaupungin, mutta eilen aamulla toi haukka Bydzhakista kirjeen, missä kehotettiin kaupunkia puolustautumaan viimeiseen saakka, sillä vankkaa apua en odotettavissa tuossa tuokiossa… Mutta mehän jo olemmekin perillä."
Andrei oli jo kaukaa huomannut talon, joka ulkomuodoltaan erosi kaikista toisista rakennuksista ja nähtävästi oli rakennettu jonkun italialaisen arkkitehdin piirustusten mukaan. Se oli kaksikerroksinen, hienoista tiilikivistä tehty talo. Leveät kiviportaat johtivat torille. Ulko-oven kummallakin puolen istui vartijat, jotka molemmat muistuttivat enemmän kuvapatsaita kuin ihmisiä. He eivät nukkuneet eivätkä torkkuneet: näyttivät vaan yleensä olevan välinpitämättömiä kaikesta, koska he eivät kääntäneet huomiotaan mihinkään, jotka astuivat sisään taloon. Ylhäällä rappusilla kohtasivat Andrei ja tatarilaistyttö kiireestä kantapäähän saakka asestetun sotilaan rukouskirja kädessä. Hän käänsi vääntyneet kasvonsa heihin, mutta kun tatarilainen tyttö virkkoi hänelle muutaman sanan, painoi hän jälleen silmänsä rukouskirjaan. Ensimäinen huone, johon he tulivat, oli hyvin avara. Se oli täynnä sotamiehiä, palvelijoita, metsästäjiä, juomanlaskijoita ja muuta palvelusväkeä, jotka kaikki todistivat puolalaisen herran korkea-arvoisuutta. Huoneessa tuntui sammuneen kynttilän käry. Kaksi paloi vielä keskellä lattiaa suurissa, melkein miehenkorkuisissa haarukoissa, vaikka leveästä ikkunasta jo tulvi kirkas päivänvalo. Andrei aikoi mennä suoraan leveää, puuleikkauksilla ja vaakunalla koristettua tammiovea kohden, mutta tyttö nykäsi häntä hihasta ja osoitti syrjässä olevaa pientä ovea. Sen kautta tulivat he käytävään ja siitä huoneeseen, joka erityisesti kiinnitti Andrein huomiota. Tyttö pyysi häntä jäämään sinne ja lähti itse vieressä olevaan huoneeseen, josta vilkahti valo. Andrei kuuli kuiskauksia ja hiljaisen äänen, joka pani hänen sydämensä värähtelemään. Puoleksi avatun oven kautta näki hän, kuinka muuan kookas, tuuheatukkainen naisolento pujahti sen ohitse. Pian tuli tatarilaistyttö takaisin ja kutsui häntä astumaan huoneeseen. Andrei ei muistanut, kuinka hän tuli sisään ja kuinka ovi suljettiin hänen perässään. Huoneessa paloi kaksi kynttilää ja pyhimyskuvan edessä riippui öljylamppu. Sen alla oli korkea pöytä, joka katolilaisen tavan mukaan oli varustettu portaalla polven notkistusta varten rukoiltaessa. Mutta tätä hänen silmänsä eivät etsineet. Hän kääntyi toisaalle ja huomasi naisen, joka ikäänkuin kivettyneenä seisoi keskellä lattiaa. Näytti siltä kun olisi tyttö tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten äkkiä seisahtunut. Ja yhtä hämmästyneenä seisoi Andrei hänen edessään. Toisellaiseksi oli Andrei mielessään tuota immyttä kuvitellut. Hän ei enää ollut samanlainen kuin ennen, vaan oli entistään vielä kauniimpi ja ihanampi. Nähdessään hänet Kiovassa oli hän vielä kesken kehitystään, mutta nyt seisoi Andrein edessä olento, joka näytti siltä kuin olisi maalari siveltimellään häneen viimeisen vedon vetänyt. Kiovassa oli tyttö ollut miellyttävä, soma tuulihattu, mutta nyt oli hän muuttunut täydelliseksi kaunottareksi, naiseksi kaikessa täydessä suloudessaan. Hänen silmänsä välkkyivät ihanasti, joskin niissä näkyi kyynelten jälkiä.
Hiukset, jotka ennen olivat keveinä kiharoina vapaasti liehahdelleet, olivat nyt muuttuneet tuuheaksi, kauniiksi palmikoksi. Vaikka hän olikin kuolon kalpea, ei se seikka kuitenkaan vähentänyt hänen ihanuuttaan, vaan päinvastoin täydensi hänen hurmaavaa, vastustamatonta kauneuttaan. Andrei tunsi sydämessään suloista pelkoa ja jäi liikahtamattomana seisomaan hänen eteensä. Neitonen oli nähtävästi hänkin hämillään nähdessään kasakan kaikessa nuoruuden voimassa ja kukoistuksessa. Andrein silmistä säteili mielenlujuus ja kaarevat, samettiset kulmakarvat uhkuivat rohkeutta. Hänen päivettyneillä kasvoillaan hehkui nuoruuden puna ja hänen mustat viiksensä kiilsivät kuin hienoin silkki.
"En voi sinua kyllin kiittää, jalomielinen ritari", virkkoi kaunotar hopean kirkkaalla äänellä. "Jumala yksin voi sinua palkita, en minä heikko nainen." Ja hän loi katseensa alas. Hän liikahutti kaunista päätään, ja hieno puna peitti hänen kasvonsa. Andrei ei tietänyt, mitä hänen tuli vastata neitoselle. Hän olisi tahtonut ilmituoda kaiken, mitä hän sydämessään tunsi, lausua sen yhtä tulisin sanoin kuin se hänen mielessään hehkui, mutta hän ei voinut. Tuntui kuin joku olisi häntä pidättänyt; hänen huulensa eivät löytäneet sanoja.