Samassa tuli palvelustyttö sisään. Hän oli jo ehtinyt leikata kappaleiksi ritarin tuoman leivän ja toi sitä nyt kultaisella tarjottimella panittarelle. Kaunotar katsahti tyttösen leipiin, kohotti silmänsä Andreihin — ja paljon puhui tuo katse. Tuo lempeä silmäys puhui nuorukaiselle selvemmin kuin mikään kieli. Hänen sydämessään tuntui äkkiä niin keveältä. Sielunliikutukset ja tunteet, jotka kauan olivat olleet hänelle vieraita, vapautuivat nyt kahleistaan ja tahtoivat purkautua sanoiksi. Mutta samassa kääntyi kaunotar tatarilaisen puoleen ja kysyi levottomana:
"Oletko vienyt äidilleni?"
"Hän nukkuu".
"Entä isälle?"
"Vein, ja hän sanoi itse tulevansa kiittämään ritaria."
Neitonen tarttui leipään ja alkoi syödä. Sanomattomalla nautinnolla katseli Andrei kuinka hän mursi leipää kauniilla sormillaan ja söi sitä. Mutta äkkiä juolahti Andrein mieleen raivostunut mies, joka syötyänsä leipäpalasen kuoli hänen edessään. Hän kalpeni ja tarttui neitosen käteen ja virkkoi hätääntyneenä: "Älä syö enää. Olet niin kauan ollut syömättä että äkillinen ravinnon nauttiminen saattaa koitua sinulle vahingoksi." Neitonen laski heti kätensä, asetti nöyränä leipänsä tarjottimelle Ja katseli kasakkaa silmiin. Ei taltta, ei sivellin eivätkä taitavimmatkaan sanat voi tuoda esiin sitä, mitä neitosen katse puhui, eikä myöskään sitä tunnetta, joka valtasi hänet, johonka tuon neitosen katse kohdistui.
"Valtiatar!" huudahti Andrei ihanien tunteiden valtaamana. "Mitä tarvitset, mitä tahdot? Käske! Anna minulle tehtävä, mahdottomin maailmassa, minä riennän sen täyttämään. Määrää minut suorittamaan jotain sellaista, mitä ei yksikään muu ole voinut tehdä. Minä täytän sen tai kuolen sinun tähtesi. Vannon pyhän ristin nimessä: minä sen täytän tai kuolen. Kuolla sinun tähtesi — se olisi niin suloista, etten voi sitä sanoin kuvata! Minulla on kolme taloa, puolet isäni hevoslaumasta on minun, kaikki äitini myötäjäisrahat ovat minun, ja sekin, mitä hän on salannut isältäni — kaikki on minun. Ei ole yhdelläkään kasakalla sellaisia aseita kuin minulla, pelkästä miekkani kahvasta tarjotaan minulle paras hevoslauma ja kolme tuhatta lammasta. Mutta kaikesta siitä luovun, kaikki hylkään, jätän, poltan, jos vain sanankin sanot, jos liikutat hienoja, mustia ripsiäsi. Mutta tiedänhän, että puhun tuhmasti, että minä, joka olen Koskentakana kasvanut, en osaa tuoda ilmi tunteitani sillä tavoin kuin kuuluisi asiaan, niiden kohdistuessa niin ylhäiseen neitoon kuin sinä."
Tarkkaavaisena, sanaakaan kadottamatta, ja yhä lisääntyvällä hämmästyksellä kuunteli neito tuon avomielisen nuorukaisen hehkuvia sanoja. Ja ne sanat todella tulivat sydämen pohjasta. Kaunotar kohotti ihanat kasvonsa, pyyhkäisi ohimoiltaan hiukset, avasi huulensa ja tarkasteli nuorukaista. Hän aikoi jotain sanoa, mutta vaikeni, sillä hän muisti, mitkä tehtävät on ritarilla edessään; hän muisti, että Andrein isä, veljet ja koko hänen heimonsa ovat hänen takanaan; hän muisti että kaupunkia piirittävät koskentakaiset ovat julmia ja että kauhea kohtalo uhkasi koko seutua. Senvuoksi täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Hän tarttui äkkiä silkkiseen liinaansa, peitti sillä kasvonsa, ja pää alas painuneena puri hän lumivalkoisilla hampaillaan kaunista alahuultaan — ikäänkuin olisi hän äkkiä tuntenut myrkyllisen käärmeen piston. Hän ei tahtonut, että nuorukainen olisi nähnyt hänen kauhean tuskansa.
"Lausu yksi ainoa sana", virkkoi Andrei, tarttuen hänen käteensä. Tämä kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen ruumiissaan ja hän puristi immen hervotonta kättä. Mutta ääneti oli neitonen, ottamatta liinaa silmiltään. "Miksi olet niin murheellinen? Mikä suru vaivaa sinun sydäntäsi?"
"Olen säälittävä olento. Onneton se äiti, joka minut on synnyttänyt! Kovaosainen olen maailmassa! Julma on minun kohtaloni! Se on tuonut jalkojeni juureen korkeimmat ylimykset Puolan aatelistosta, rikkaimmat panit, kreivit ja ulkomaiset paroonit. Kaikki he ovat minua rakastaneet ja minun rakkauteni olisi ollut heidän suurin autuutensa. Minun olisi vain tarvinnut viitata ja paras, kaunein ja jalosukuisin heistä olisi ollut minun puolisoni. Vaan en heistä ketään valinnut, sillä sydämeni oli kiintynyt vieraaseen, maani viholliseen. Minkä kauhean rikoksen olenkaan tehnyt, että sinä puhdas Pyhä Neitsyt minua vainoat? Rikkaudessa ja ylellisyydessä ovat päiväni vierineet. Kalleimmat herkut ovat olleet ruokanani, parhaimmat viinit juomanani. Ja mitä varten? Siksikö, että joutuisin sellaisen kuoleman uhriksi, jommoista ei saa osakseen kurjinkaan kerjäläinen koko kuningaskunnassa. Mutta eipä siinä kyllin, että olen julman kohtaloni leikkikaluksi tuomittu, eikä siinäkään, että ennen kuolemaani minun täytyy nähdä, miten kauheissa tuskissa kuolevat isäni ja äitini, joitten edestä tuhat kertaa antaisin elämäni. Ei siinä kaikessa vielä kyllin. Ennen kuolemaani piti minun vielä kokea rakkautta, jommoista en vielä ole tuntenut. Piti vielä sydämenikin pakahtua, jotta kova kohtaloni tuntuisi vieläkin katkerammalta, jotta oikein itseni viheliäiseksi huomaisin. Voi, anna minulle anteeksi, Pyhä, Jumalan Äiti!"